Raskausarvet

Apteekin hyllyltä löytyy nykyään useita vaihtoehtoja raskausarpien ehkäisyyn. Voiteiden ja öljyjen luvataan "lisäävän ihon elastisuutta" ja ties mitä muuta puppua. Voit lätkiä vatsallesi yhtä hyvin vaikka ehtaa voita ja glitteriä. Näin heti alkuun voin todeta, että paras keino raskausarpien ehkäisyyn on olla tulematta raskaaksi.  Arpia tulee, jos on tullakseen - rasvauksista ja muista tempuista huolimatta. Omat raskausvatsani ovat olleet niin suuria, että arpia on väistämättä tullut. Kaksi ensimmäistä venyttivät alavatsan ja kolmas päätti kasvaa himpun verran ylempänä vieden mennessään navan yläpuolisen sileän ihon.

Paljon kuulee puhuttavan raskauskilojen pudottamisesta ja "palautumisesta ennalleen". Totuus on, että harvan naisen vartalo palautuu koskaan täysin sellaiseksi, kuin se oli ennen raskautta, synnytystä ja imetystä. Toki palautumista ensimmäisen vuoden aikana tapahtuu, mutta täysin entisenlaista vartaloa ei koskaan tule saamaan. Ja se on okei. Miksi ihmeessä lapsen saaneen naisen pitäisikään näyttää samalta, kuin lapsettoman kanssasisarensa?

Yllä on kuva omasta vatsastani vuoden verran kolmannen synnytykseni jälkeen. Mummoani lainaten: "Tuo sinun mahahan on ku vanhalla mummolla!"  - ja niinhän se onkin. Aiemmin olin todella ahdistunut ja surullinen asiasta. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut hyväksymään, että tällainen mun vartalo nyt on eikä se siitä märehtimällä muuksi tule muuttumaan. Venynyttä vatsanahkaa en voi kotikonstein täysin ennalleen muuttaa, mutta olen sen sijaan keskittynyt siihen, mihin voin vaikuttaa eli kunnon kohottamiseen, lihaskuntotreeniin sekä kiinteyttämiseen.

Raskausarvet tulivat minulle aikanaan järkyttävänä shokkina ja olen hävennyt itseäni hirvittävästi. Kukaan ei ollut kertonut, että raskaudesta jäisi jälkiä - ainakaan mitään näin valtavaa. Raskausarvista puhuttaessa kuvittelin niiden olevan pieniä, tuskin huomattavissa olevia vaaleita raitoja jossain kyljen seutuvilla. Väärin. Raskausarvet käsittävät pahimmillaan koko vatsan alueen ja sisäreidet haarasta polvitaipeeseen - näin kävi minulle. Arvet eivät aina vaalene vuodessa, kahdessakaan. Ja ennen kaikkea; arvet eivät koskaan katoa. Venynyt nahka voi palautua hieman, mutta aina sekään ei palaa täysin ennalleen.

Raskausarpiin tulee suhtautua tosiasiana, jota ei voi muuttaa. Oma keho pitää hyväksyä sellaisena, kuin se on - kaikkine ryppyineen ja arpineen. Murehtiminen ei kehon muutosta peruuta. Itse asiassa asiaa murehtimalla voi helposti tehdä elämästään todella ikävän. Jokaisen synnyttäneen naisen tulisi oppia ymmärtämään, että vaikka kehomme muuttuu, se ei tee meistä ihmisenä vähemmän epäkelpoja. Kukaan meistä ei ole ikuisesti 16-vuotias ja kaikki meistä muuttuvat. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän.

Jokainen arpi keholla kertoo omaa tarinaansa. Elämän merkit saavat näkyä meissä. Siinä ei ole mitään pahaa, väärää tai inhottavaa - sellaista elämä on. :) Sinä olet tuonut uutta elämää tähän maailmaan ja omistautunut lapsellesi. Se näkyy kehollasi. Arvet kertovat myös rakkaudesta.

Haastan sinut, äiti, seuraavanlaisesti: Kun ensi kerralla tulet suihkusta, pysähdy peilin eteen ja katso itseäsi ikään kuin ulkopuolisen silmin. Ilman ennakkoasenteita Mitä näet?

Älä lyttää

       Kaltaiselleni pilkunviilaajalle yksi haastavimpia asioita leikki-ikäisen äitinä olemisessa on vaikenemisen kultainen taito. Tuntuu kamalalta oivaltaa, miten paljon vahinkoa olen tehnyt mitätöimällä lasteni sanomisia kommentoimalla niihin aikuismaisen kuivakkaasti. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni rysän päältä paasatessani suureen ääneen milloin mistäkin lapsen laskiessa katseensa maahan ja viitsimättä enää edes osallistua keskusteluun. Tyhmä, tyhmä äiti! Mutta vanhakin koira (tai äiti) voi onneksi oppia uusia temppuja.

       Kun lapsi ilmoittaa, että hänestä tulee isona prinsessa tai astronautti, on vaikeaa olla vastaamatta jotain siihen suuntaan, että suomalaiselta peruspulliaiselta moinen tuskin onnistuu. Pitää innostua. "Ihanko totta! Sehän kuulostaa tosi kivalta." Ero on lapsen kannalta katsottuna ratkaiseva. Aikuiselle kyseessä on vain satunnainen kommentti, mutta lapsi rakentaa näiden kommenttien pohjalta koko minäkuvansa ja maailmankatsomuksensa. Olen joutunut pohtimaan tätä paljon; haluanko kasvattaa jälkikasvustani itsevarmoja valon lapsia, jotka uskovat pystyvänsä (ja siten pystyvätkin!) mihin tahansa vai toivonko, että heistä kasvaa epävarmoja "Ei siitä kuitenkaan tuu mitään" -tyyppejä.

       On vaikeaa olla korjailematta lapsen puheita jatkuvasti. Haluanhan, että mukuloillani on hallussa paitsi elämän realiteetit, myös oikeaoppinen suomen kieli sekä käytöstavat ja kattava yleistieto. Joten kun lapsi riemulla kertoo lelukissansa harrastavan kukulelen soittamista tai muistavansa syntymänsä, pitää purra hetki kieleen ja miettiä, kuinka vastaa. Lapsen puheiden jatkuva korjailu voi olla itsetunnon kannalta tuhoisaa. Myös tapa, jolla korjaukset tehdään, ratkaisee. "Se on kyllä ukulele eikä mikään kukulele" vai "Ai ukulelea se soittaa? Näytäpäs, kissa, miten sitä ukulelea oikein soitetaan...". Kummasta jää lapselle parempi mieli? Entä aikuiselle itselleen?

       Aikuisen pitää välillä kysyä itseltään, mitä siinä oikeastaan häviää mikäli antaa lapsen olla rehellisesti oma itsensä ja suhtautuu lapseen omana pikku persoonanaan jatkuvan korjailun ja ohjaamisen sijaan. Onko voitto, että lapsi ymmärtää olevansa väärässä? On tärkeää, että lapselle asetetaan tietyt rajat joista pidetään kiinni ja että aikuinen opettaa lastaan, mutta pienelle tutkimusmatkailijalle on annettava tilaa myös havainnoida maailmaa itse - omalla, ainutlaatuisella tavallaan.

       Rohkaise lasta. Kun seuraavan kerran kuulet lapsen haluavan olla isona balettitanssija/poliisipäällikkö/aivokirurgi/taidemaalari, vastaa sen olevan mahdollista, kunhan tosissaan jaksaa tehdä töitä sen eteen. Näinhän se asia onkin. Ihminen, joka uskoo pystyvänsä onnistuu todennäköisemmin kuin hän, joka lähtee peliin "en mä kuitenkaan osaa"-asenteella.

       Asenne ratkaisee - tässäkin asiassa. Ja tämän kun itsekin muistaisin.

Autopilotilla univelkarämeikköön

Harva osaa kuvitella, kuinka poikki sitä huonosti nukkuvan vauvan vanhempana voikaan olla. Sitä on vaikeaa kuvitella itsekään niinä aamuina, kun takana on hyvin nukuttu yö ja olo on olosuhteet huomioon ottaen harvinaisen levännyt.

Paha, pitkään jatkunut univaje vaikuttaa elämisen meininkiin huomattavan paljon. Omalla kohdallani ensimmäisen väsymyksen merkki on, että minun on vaikeaa ymmärtää, mitä minulle sanotaan, painaa se mieleeni tai ylipäätään käsittää, että joku puhuu minulle. Saatan näyttää siltä, että kuuntelen ja ehkä ymmärränkin, mutta todellisuus on päinvastainen. Unohdan kesken lyhyen lauseen, mitä olin sanomassa. "Hei tiedätkö mi...öö... öö...". Onnekseni en pahimmassa univelkasuossa rämpiessäni ole joutunut olemaan kovin usein tekemisissä muiden, kuin lähimpien ihmisten kanssa. Veikkaan, että siinä helposti tulisi leimatuksi vähä-älyiseksi tai ainakin äärimmäisen omaperäiseksi, kenties päässään ääniä kuulevaksi hoidon tarpeessa olevaksi yksilöksi.

Univaje vaikuttaa paitsi muistiin ja keskittymiskykyyn, myös fyysiseen oloon. Joka paikkaa kolottaa, pahimpina päivinä kärsii rytmihäiriöistä. Olo on yleisesti ottaen voimaton ja sitä tuntee itsensä valmiiksi eläkkeelle. Tavarat putoilevat käsistä. Välillä törmäilen ovenpieliin, kun teen virhearvioinnin oven sijainnin suhteen. Kaiken kaikkiaan on yllättävää, että onnistun siinä olotilassa luotsaamaan koko kotisirkukseni läpi jälleen yhden päivän ilman, että kukaan päätyy ensiapuun tai unohtuu esimerkiksi kaupan kärryjen lastenistuimeen.

Olen huomannut, että pahimman väsymyksen kourissa kärvistellessäni vallan ottaa Automaattiäiti (tunnetaan myös nimellä autopilotti). Automaattiäiti osaa hoitaa kodin perustoiminnot ilman minkäänlaista tahdonalaista ajatusta tai kehon liikettä ja reagoida tavallisimpiin kodin katastrofitilanteisiin (kaatunut maito, päänsä kopsauttanut taapero, hiuksiin liimattu purukumi tms.) hätkähdyttävällä tehokkuudella. On verratonta löytää itsestään näinkin hyödyllinen ominaisuus. Saan olla kiitollinen, etten rättiväsypäivinä romahdakaan kuorsaten keskelle lattiaa, vaan hommat tulevat hoidetuksi. Jälkikäteen en muista mitään - sekin on siunaus!

Kaikesta huolimatta voi olla iloinen, että univajeen kourissa kamppailu on useimmiten ohimenevä vaihe, josta päästään viimeistään sitten kun lapsi pakkaa kamansa ja muuttaa muualle. Välillä myös yökukkujaksi leimattu vauva voi yllättää vanhempansa iloisesti ja nukkua viisikin tuntia putkeen.

Ah, autuutta!

Äiti vinkkaa: Etsi sinäkin sisäinen Automaattiäitisi. Ohjelmointia ja käyttöönottoa saattaa helpottaa pannullinen kahvia tai vaihtoehtoisesti kourallinen kofeiinitabletteja. Älä hätkähdä sydämen lisälyöntejä tai muistinmenetystä - tämä on normaalia.

Vaara!

       Olen aina ollut nopea huomaamaan vaaranpaikat. Synnytyslaitokselta ensimmäistä kertaa kotiuduttuani tämä "kuudes aistini" kuitenkin nousi ennennäkemättömälle tasolle. Turvakaukaloa ei voi laskea ulkona maahan, koska joku voi ajaa autolla tai pyörällä vauvan päälle. Sitterissä istuvaa vauvaa ei voi jättää keskelle lattiaa, koska joku voi kävellä sen päälle. Kylpyhuoneen lattia on märkä, saatan liukastua, lyödä pääni ja vauva jää tuntikausiksi ilman hoivaa minun viruessani verilammikossa lattialla.

       Lasten kasvaessa moninkertaistuu myös tapaturma-alttius. Lapsi voi kaatua pyörällä. Lapsi voi tikkari suussa juostessaan kaatua naamalleen, jolloin tikkari luiskahtaa kurkkuun ja lapsi tukehtuu. Lapsi voi kaatua ikkunan läpi. Vaatteet voivat syttyä tuleen. Parkkipaikalla voi jäädä puristuksiin kahden auton väliin. Kirjahylly voi kaatua päälle. Sakset voivat mennä silmään. Tai ongenkoukku! Tuoli voi kaatua ja siinäpä sitä sitten ollaan, välittömästi on henki poissa. Kuulostaa älyttömältä, eikö? Ja samalla varmasti jossain määrin tutulta. Tällaista minun pienessä pääkopassani pyörii aamusta iltaan. On yllättävän vaikeaa olla paketoimatta lapsia pumpuliin ja sulkematta niitä turvalliseen, rajattuun tilaan.

       Päässäni pauhaavien tuomiopäivän pasuunoiden vuoksi minulla on valmiit toimintasuunnitelmat kaikenlaisiin yllättäviin kriisitilanteisiin. Näihin kuuluvat mm. tyttären hiusten palamaan syttyminen, silmän puhkeaminen, epileptinen kohtaus (vaikka kenelläkään perheessämme ei ole epilepsiaa), superpallo lapsen kurkussa, oma sairaskohtaus sekä aggressiivinen, kaikki lapset kaatava oksennustauti. Olen myös yksityiskohtaisesti suunnitellut, kuinka toimitaan sitten, kun minä ajan kolarin/saan parantumattoman syövän/tulen murhatuksi. Pitäisi varmaankin kirjoittaa ohjeet ylös...

       Ajatuksissani risteilevät kauhukuvat ovat inhottavan realistisia ja iskevät juuri sopivilla hetkillä. Lapsen kiipeillessä tuolin päällä tonkimassa astiakaapista itselleen juomalasia pystyn näkemään sieluni silmin, kuinka siinä pahimmillaan voisi käydä. Mielikuva sisältää verta ja suolenpätkiä. Äärimmäisen häiritsevää.

       Moni äiti varmasti tunnistaa itsensä tästä. Äideillä on ilmiömäinen kyky havaita riskit ja luontainen taipumus pyrkiä minimoimaan ne. Mikä tekee kauhuskenaarioita maalailevasta äidistä sankarin on se, että kaikesta huolimatta hän antaa lapsen tehdä itse. Tekemällä oppii. Tavoite lienee itse kullakin kasvattaa lapsistaan toimeliaita, maalaisjärjellä varusteltuja tekijöitä eikä suinkaan mitään nurkassa nyhjöttäviä hissukoita, jotka säikkyvät omaa varjoaankin. Vaikka lapsen tapaturmilta varjelu jossain määrin onkin välttämätöntä (ja kaikki kauhukuvat kumpuavat äidinrakkaudesta ja siitä, ettei halua lapselleen sattuvan mitään pahaa), on järkevää miettiä, minkälaisilta vaaroilta lastaan lähtee suojelemaan.

       Antakaa sen muksun kiivetä sinne isolle kivelle ja ottaa itse juomalasi kaapista. Itse tekeminen kasvattaa lapsen uskoa itseensä ja kykyihinsä. Jos ei anneta hätävarjelun liioittelun nimissä edes yrittää, pois jäävät myös onnistumisen kokemukset. Hei penska, sä osaat kyllä ja selviät, vaikka äiskää vähän hirvittääkin välillä.

Nauti vaikka väkisin

       Kävin muutama päivä sitten ajatuksia herättävän keskustelun parin muun äidin kanssa. Juttelimme yleisesti omasta jaksamisesta ja mikä kenenkin kohdalla auttaa jaksamaan arjessa. Puhe kääntyi nopeasti äitiydestä nauttimiseen ja siihen, että meidän kaikkien mielestä median ja monen äitiblogin välittämä kuva äitiydestä on täyttä bullshittiä. Keskitytään vauvanvaate- ja lastenhuonesisustusauvoiluun, kestovaippailuun ja siihen, mitä kaikkea IHANAA on harrastettu vauvan kanssa. Kerrotaan, kuinka elo on nykyään niin fantastisen perhekeskeistä ja hehkutetaan vauvan täydellisyyttä. Kutsun ilmiötä ihkutukseksi.

       On hämmentävää, että vaikka suomalaisen mentaliteetin mukaisesti ihmisten tuntuu olevan helpompi valittaa kuin keksiä myönteistä sanottavaa, blogimaailmasta tämä ilmiö on ainakin äitiyden osalta katoamassa. Tietenkin on upeaa, mikäli joku kokee vauva-arjen ainoastaan positiivisen kautta, mutta moisesta ihkutuksesta jää suuhun väkisinkin teennäisyyden maku. Varmasti jokainen pienten lasten vanhempi, jolla ei ole ylenpalttisesti lastenhoitoapua saatavilla, kärsii jossain määrin univajeesta, oman ajan puutteesta, kodin kaaoksesta ja usein parisuhdeongelmistakin.

       Palataanpa siihen muiden äitien kanssa käymääni keskusteluun. Olimme kaikki kuulleet kaikkitietäviltä neuvojilta käskyn: "Muista nyt sitten nauttia!". Anteeksi kuinka? Näytänkö minä jotenkin tukka pystyssä, vaatteet sekaisin, meikittä siltä, etten nauttisi äitiydestä? Tarkoittaako univajeen aiheuttama lyhytpinnaisuus, itkuisuus, ajattelematon töksäyttely sitä? Ei tarkoita. Edellä mainituista asioista valittaminenkaan ei tarkoita, etten nauttisi tästä kaikesta. Miksi luulet minun venyttävän näitä oletettuja kärsimyksiäni aina vain uudella vauvalla, ellen saisi tästä mitään irti tai nauttisi?

       Meillä täällä Suomessa vallitsee syyllistämisen ja syyllistymisen ilmapiiri. "Muista sitten nauttia" kätkee sisälleen suuren voiman, kun se töksäytetään tuoreelle hormonihirveyksissään kärvistelevälle äidille. Syyllistyminen tapahtuu sekunnin murto-osassa. "Kyllähän minä nautinkin...." ja äkkiä tulee mieleen, onko tullut näytettyä liian vähän siltä, että eläisi elämänsä onnellisinta aikaa. Kyllä siinä nyt kovempikin sissi tietysti murenee henkisesti ja ryntää oitis nettiin perustamaan ihkutusblogin.

       Tuttavani on innokas hevosharrastaja ja kertoi nauttivansa ratsastuksesta. Hevosen selässä sitä kokee olevansa jotenkin niin elossa ja vapaa. Tuttava tokaisi mielestäni sangen osuvasti, että kuitenkin jos sinne hevosen selkään olisi köytettynä 24/7 ilman vessa- tai ruokataukoja, lakkaisi se hyvin pian olemasta kovin ihanaa. Sama koskee äitiyttä. Sopivina annoksina nautittuna se on loputon voimavara, onnellisuuden lähde ja antoisaa kaikin puolin. Lapsiöverit on taattu siinä vaiheessa, kun olet esimerkiksi kolmen kuukauden ajan kuuden tunnin pätkittäisten yöunien jälkeen herännyt pirtsakan vauvelin kanssa kello 5 ja jatkanut muiden tarpeista huolehtimista siitä hetkestä eteenpäin noin neljäntoista tunnin ajan ilman rauhaisia vessahetkiä tai mahdollisuutta istua alas syömään.

       Totta kai sitä silti nauttii äitiydestä. "Nautinto" on kätkettynä päivän pieniin hetkiin - se ei ole pysyvää, aamusta iltaan kestävää euforiaa, vaan todellakin niitä pieniä asioita. Kun vauva ekaa kertaa moiskauttaa poskelle mojovan kuolasuukon ja sanoo maailman hellimmällä aksentilla "ÄITI". Kun röhnötetään sohvalla solmussa ilman, että on kiire minnekään. Isompi poika, joka hellyydenkipeänä käpertyy äidin kainaloon ja pyytää silittämään. Pienet hymyt, halit, pusut ja kauniit sanat. Ja seuraavassa hetkessä sitä jo taas herätään todellisuuteen, kun vauva repii vaippansa irti ja lirauttaa pissat vasta pesulasta tulleelle matolle, kaataa kissan vesiastian ja siivotessani pissalänttiä pistää poskeensa kaikki keittiön pöydän alle unohtuneet roskat. Isommat lapset juoksentelevat kuin päättömät kanat ja meteli sattuu aivoihin. Silti sitä jaksaa ja kestää kaiken, koska äitiys on se asia jota varten minä elän.

Mistään ei tule mitään ilman äitejä, jotka kaikesta huolimatta jaksavat päivästä toiseen. Aika velikultia!

Toinen synnytykseni

       Jotta voisi lukea blogiani ja ymmärtää, mistä kaiken tekstin ammennan, on tiedettävä taustani. Sen takia koen tärkeänä jakaa kanssanne tämänkin tarinan.

       Esikoiseni ollessa noin puolitoistavuotias sairastuin ärhäkkään virtsatietulehdukseen ja menin sen johdosta antamaan näytteen uuden kotipaikkakuntamme terveysasemalle. Rutiininomaisesti samasta näytteestä katsottiin myös hCG-pitoisuus. Hoitaja jutteli kanssani samalla, kun uitteli milloin mitäkin puikkoa näytteessäni. Yhtäkkiä hoitajan ilme vakavoitui ja sain kuulla raskaustestin olevan positiivinen. Lattia allani tuntui keinahtavan. Mitä!?
       Hoitaja talutti shokkitilassa tärisevän hoidokkinsa vastaanottohuoneeseensa ja siellä istuimme. Päätettiin katsoa samantien ultraäänellä, oliko kohdussani todella elämää. Sykkivä sydän löytyi helposti ja sikiö vastasi kooltaan raskausviikkoa kymmenen. Synnyttäisin siis puolen vuoden kuluttua. Napitin kiireesti housuni auki ja päästin pömppövatsan valloilleen – olinkin ihmetellyt kiristäviä farkkujani jo muutaman viikon...
       Järkytyksestä muutaman päivän toivuttuani aloin olla todella innoissani. Toinen vauva! Olimme harkinneet mieheni kanssa eroa, mutta päätimme vielä uuden raskauden myötä yrittää yhteiseloa uudemman kerran. Tämä osoittautui myöhemmin mahdottomaksi, mutta sain silti mieheltäni tukea ja turvaa synnytyksen molemmin puolin ja olen tästä äärettömän kiitollinen.

       Toisen raskauteni loppumetrit olivat vähintään yhtä tuskaiset, kuin edellisellä kerralla. Supistelujen myötä kohdunsuuni oli 36. raskausviikkoon mennessä auennut viitisen senttiä. Koska sairaalaan oli kotoa matkaa lähes sata kilometriä, aiempi synnytykseni oli ollut nopea ja vauvakin oli hyvän kokoinen, hoitava lääkäri päätti, että synnytys käynnistetään.
       Kalvot puhkaistiin ja sain käteeni oksitosiinitippaletkun. Sitten odoteltiin. Supistukset olivat paljon kovempia kuin ensimmäisessä synnytyksessäni johtuen oksitosiinista. En muista toisesta synnytyksestäni paljoakaan. Kuvista olen jälkikäteen palauttanut mieleeni järjettömän, pistävän kivun, jota tunsin kohdunsuulla. Mieheni ottamissa kuvissa istun naama punaisena rusinana keinutuolissa puristaen käsinojia kaikin voimin. Siihen aikaan en ollut kuullut eikä tullut mieleenikään, että synnytyskipu tulisi ottaa vastaan rentona....

     
       Pikku prinsessani syntyi samana iltana vähän yli kahdeksalta pitkän ponnistamisen jälkeen. Sain neidin rinnalleni hetkeksi ja kiinnitin huomiota rohisevaan hengitykseen. Lääkäri totesi, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja niin vietiin vauvaani juoksujalkaa viereisellä käytävällä sijaitsevalle lasten teho-osastolle. Kului viikko, ennen kuin sain tytön taas syliini. Hän näytti kaikkine letkuineen hyvin hauraalta. Aivoissa oli kysta, keuhkot olivat kehittymättömät ja verenpaine heitteli. Itse jouduin vielä kaiken lisäksi kohdun kaavintaan, joka tehtiin nukutuksessa ja jätti minut äärimmäisen heikkovointiseksi. Monien käänteiden jälkeen veimme kiitollisina kolmeviikkoisen tyttäremme kotiin. Neiti palasi reilun pulauttelun vuoksi sairaalaseurantaan pari kertaa, mutta pääsi aina pian takaisin kotiin. Pian vauva jo kasvoi ja kehittyi ikätasonsa mukaisesti. Olin uupunut, mutta suunnattoman helpottunut.

       Silloin luulin, että tämä jäisi viimeiseksi vauvakseni. Olin väärässä. :) Jatkoa seuraa....

Tukiverkkosukka hukassa

       Kaikissa lastenhoito-oppaissa ja alan lehdissä tuputetaan meille tukiverkon tärkeyttä etenkin pikkulapsivaiheessa. Totta kai olisi ihanteellinen tilanne, jos omat lastenhoitomotivoituneet vanhemmat ja kymmenpäinen avulias ystäväparvi asuisivat naapurissa ja lastenhoitoapua saisi pyytämättäkin, ilman kiitollisuudenvelkoja tai syyllistymistä.

       Entä sitten, kun onkin arjessa tukiverkon tärkeydestä huolimatta yksin? Onko edesvastuutonta ylipäätään hankkia lapsia, jos TUKIVERKKO puuttuu? Ei minusta. Nykyään edellä kuvatun kaltainen yhteisöllisyys on aina vain harvinaisempi asetelma. Arjessa ollaan omillaan. Mikäli kattava tukiverkko olisi lasten hankkimisen ehto, iskisi Suomeen kansalaiskato muutamassa kymmenessä vuodessa. Uusia pikku veronmaksajia ei kerta kaikkiaan syntyisi.

       Lähtökohtaisesti tärkeää on mielestäni oivaltaa muutama juttu elämästä. Nyt ei pidä suuttua, vaan katsoa elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ensinnäkin, ainoa jonka varaan voit mitään laskea, olet sinä itse. Ei ole mahdollista lähteä liikkeelle oletuksesta, että kyllä joku varmaan mua nyt tässä tän Kerttu-Petterin kanssa auttaa. Kun ei välttämättä auta. Toiseksi on opittava varautumaan. Varautumaan siihen, että apua ei tulekaan, kun sitä kaipaisi.  Kolmanneksi: Itkupotkuraivari ei auta. Epätoivo ei auta. Koko puhelinmuistion läpi itku kurkussa soittaminen ei välttämättä auta.

       Minulle itselleni on ollut todella vaikeaa hyväksyä nämä asiat. Kyse ei aina ole potentiaalisten auttajien itsekkyydestä, vaan elämän perusmeiningistä. Ei saada aikaiseksi. Olin todella pitkään katkera läheisilleni, kun minua ei mielestäni autettu tarpeeksi. Vähitellen olen kuitenkin päässyt yli muihin ihmisiin nojaamisesta ja oivaltanut, että vaikka arki tuntuisi miten haastavalta, ilta tulee aina ja huomenna on päivä uus. Elämä kulkee eteenpäin. On päätettävä, kuluttaako päivänsä surkutteluun vai tarttuuko elämästä kiinni ja ottaa siitä jotakin irti. On siis pohjimmiltaan kyse omasta asenteesta.

       Ulkopuolisen silmin kotiäidin arki voi vaikuttaa erittäin helpolta. Kaiken päivää vaan lorvitaan kotona, tehdään mitä huvittaa! Niin no. Kuulkaas, kun ei lorvita. Tulkaa itse tekemään. On yllättävän uuvuttavaa olla vuorokaudet läpeensä hälytysvalmiudessa. Itse ehdin aamupissalle (yöpaitasillani) noin 2,5 tuntia heräämisestäni. Ennen sitä siunattua juhlahetkeä olen lämmittänyt maidon, juottanut sen vauvalle, vaihtanut vaipan ja vauvan vaatteet, herättänyt koululaiset, vaatettanut heidät, noukkinut lattialta sinne kuulumattomat esineet, tehnyt aamupalaa lapsille, antanut vitamiinit, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, syöttänyt vauvalle sosetta, vaihtanut vaipan uudelleen, vahtinut hampaiden harjauksen, pakannut koulureput, katsonut, että koululaiset ehtivät ajoissa kouluun ja järkevästi pukeutuneina. Leikkinyt, lukenut, laulanut. Käynyt läpi puolituntisen päiväunitaistelun. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta lisätäänpä skenaarioon lahkeessa alinomaa roikkuva, "äitiä" hokeva, epätoivon partaalla häilyvä vauva, venähtänyttä uhmaikää poteva kuusivuotias ja muut lapsiarjen muuttujat. Ei voi väittää, että täällä lomailtaisiin.

      Mitä tässä nyt halusin sanoa on, että sinä pärjäät aina. Olethan nyt siinä, lukemassa tätä tekstiä. Ja minä kirjoittamassa. Saatat olla loppuun palanut, väsynyt, surkea, yksinäinen tai saatat olla onnellinen, tasapainoinen, levännyt ja iloinen. Yhtä kaikki, elämä jatkuu. Tulet yllättymään siitä, miten paljon voimavaroja pystyt sisältäsi ammentamaan. Osaat ja pystyt, kun haluat.

Tsemppiä päivääsi!

(PS: Suomessa meillä on luojan kiitos olemassa monenlaista ammattiapua, jos tullaan tilanteeseen, ettei enää ihan oikeasti jaksa.)

Kertomus eräästä vaipanvaihtotilanteesta

       Äidiksi tultuani yksi asia on tullut tutummaksi kuin koskaan. Se on läsnä jokaisessa päivässä, parhaina päivinä jopa kymmenen kertaa. Arvaatteko, mistä puhun?  Kyllä. Kakasta.

       Jokainen, joka on pessyt vauvan kakkapyllyn vaipanvaihdon yhteydessä tietää, että vauvankakan haju on täysin mahdotonta saada pois käsistä huolimatta siitä, kuinka monta kertaa ehdit pestä kätesi ennen seuraavaa kakkaepisodia. Kakka on siis läsnä hajun muodossa, vaikka sitä ei sillä hetkellä lähimailta löytyisi.

       Kun taas kerran tänä aamuna löysin itseni kiekumasta: "Hyi, mitä tossa tv-tason reunassa on? Onko toi kakkaa!? Ei oo todellista! Ei, se olikin riisikakkua....", tulin ajatelleeksi, että eipä tästäkään kukaan etukäteen varoittanut. Nykyään nähdessäni ruskehtavan tahran huonekalussa oletan automaattisesti sen olevan kakkaa. Muut vaihtoehdot ovat epätodennäköisiä. Miten ihmeessä kakkaa sitten joutuisi huonekaluihin? Valottaakseni asiaa jaan kanssanne kertomuksen tämänaamuisesta vaipanvaihtotilanteesta.

       Katsomme lastenohjelmia olohuoneessa ja ajattelen, että tässä Muumia tuijotellessa vaipanvaihto varmaankin sujuisi enemmittä taisteluitta. Tuumasta toimeen - riisun vauvalta housut ja avaan bodyn. Totean, että vaipassa on jotakin, joka tunnetaan nimellä Salakakka (sitä ei haista, ennen kuin sen näkee). Liisterimäistä tuotosta on edestä taakse koko vaipan täydeltä. Kurotan tv-tason päältä vaivihkaa kosteuspyyhkeet ja alan siivota sotkua. Vauva huomaa huijauksen ja yrittää kaikin voimin kääntyä selältä vatsalleen. Roikotan yhdellä kädellä vauvaa jaloista puoliksi ilmassa yrittäen varjella mattoa ja vauvan bodya sotkeentumasta kakkaan ja toisella käyttelen kosteuspyyhkeitä vimmaiseen tahtiin yrittäen eliminoida kakkavihollisen mahdollisimman nopeasti. Vauva vääntelehtii villisti ja nauraa. Juu, tosi hauskaa.
       Kurotan varpailla kohti lattialla lojuvaa pyyhettä ja ujutan sen vauvan alle maton suojaksi. Prosessissa kuitenkin vauvan body pääsee livahtamaan alaselässä komeilevaan kakkatahraan, joten bodykin menee vaihtoon. Rullataan bodyn reunaa sisäänpäin niin, että kakkatahra jää rullan sisälle (näin kakkaa ei joudu hiuksiin bodya riisuttaessa - kantapään kautta opittu juttu).
       Vauva päättää auttaa äitiä länttäämällä molemmat kätensä paljaaseen, vielä puolilikaiseen takapuoleensa. Siirrymme kylpyhuoneeseen jatkotoimenpiteitä varten. Vauva yrittää tapansa mukaan työntää nyrkit suuhunsa. Saan estettyä sen täpärästi taiteillessani hanaa auki ja säätäessäni vettä sopivan lämpöiseksi. Pestään kädet ja takamus.Vauvaa toisella kädellä lonkan päällä pidellen yritän pestä myös omat käteni suht puhtaiksi ennen kuin siirrymme takaisin olohuoneeseen puhtaan vaipan pukemista varten.
Puetaan vaippa rimpuilevalle ipanalle, pyyhitään otsalta enimmät hikikarpalot ja puetaan vauvalle puhdas body. Luin joskus jostain, että lapsen pukeminen on humoristisimmillaan kuin yrittäisi saada mustekalan kaikkia lonkeroita pysymään verkkokassissa. Kuvaus on äärimmäisen osuva. Ta-daa! Projekti on valmis! Huokaisen helpotuksesta ja vapautan vauvan, joka kiitollisena siirtyy pärisemään traktorinsa kanssa. Alan siivota taistelun tuoksinassa syntyneitä jälkiä. Kakkaa on todellakin joka puolella. Viiden minuutin kuluttua olen suht varma, ettei missään ole enää tahroja.

       Mutta haju käsissä on ja pysyy.

Mistä kaikki alkoi - synnytys numero yksi

     18-vuotiaana muutin yhteen silloisen mieheni kanssa ja minuun iski lähes välittömästi kummallinen päähänpinttymä. Oli saatava vauva. Tuumasta toimeen – parin kuukauden kuluttua olin raskaana. Raskausaika sujui tiettyyn pisteeseen saakka mainiosti ja mahani oli lievästi ilmaisten valtava. Puolivälissä urakkaa minulta alettiin kysellä, milloin vauva syntyy. Loppumetreillä samassa rapussa asuvalta naapurilta lipsahti viikkojen kuluessa kerran jos toisenkin: ”Oletko sä vieläkin raskaana!? Oletko varma, että siellä ei ole kaksoset?”. Olin varma, ja laskettu aika lähestyi. Oloni kävi jättivatsan kanssa äärettömän tukalaksi enkä voinut juuri viimeisten kymmenen raskausviikon aikana liikkua ilman kivuliaita supistuksia. Lääkäri oli sitä mieltä, että vauva tulee syntymään reippaasti ennen laskettua aikaa. Sairaalakassi nökötti ovenpielessä ja joka aamu olin varma siitä, että vauva syntyy tänään. Päivät kuitenkin kuluivat ja laskettu aikani koitti. Turhautumiseni määrää on vaikeaa jälkikäteen kuvailla. Kuljeksin päivät huoneesta toiseen, tuijottelin kelloa ja merkitsin supistusten välejä ylös.

          Sitten viimein, neljä päivää lasketun aikani jälkeen, vatsassa tuntui jotakin uudenlaista. Tuntui siltä, kuin olisin syönyt jotain sopimatonta. Katsoimme mieheni kanssa elokuvaa ja valittelin hieman oloani. Jäin yksin olohuoneeseen kuulostelemaan oloani mieheni mentyä nukkumaan. Lopulta kuitenkin päätin itsekin lähteä sänkyyn huonovointisuudestani huolimatta.
         Yhden aikoihin yöllä vatsakipuni yltyi ja päätin mennä vessaan. Noustuani sängystä lapsivesi meni loiskahtaen. Olin riemuissani ja syöksyin kännykän kanssa vessaan, josta soitin heti sairaalaan. Sain kehotuksen lähteä tulemaan sairaalaan. Automatkan aikana minulla oli muutama kivulias supistus. Muistan, kuinka katselin katuvaloja Aurajoen varrella ja tarrauduin kouristuksenomaisesti penkinreunaan. Jännitti.
Olimme perillä sairaalassa kolmen maissa. Meidät otti vastaan keski-ikäinen yövuorossa ollut kätilö. Kätilö ohjasi meidät verhoilla rajattuun tutkimuskoppiin ja totesi lapsiveden todellakin menneen. Siirryimme odottelun jälkeen synnytyssaliin, jossa kätilö ilmoitti synnytykseni kestävän todennäköisesti vielä seuraavaan päivään saakka. Neulakammoisena olin aivan tolaltani, kun kätilö alkoi ilman ennakkovaroituksia työntämään kanyylia kämmenselkääni. Supistelujen lomassa en pystynyt pysymään aloillani ja pian kätilö paiskasi neulan kädestään pöydälle. - Ja sinunko pitäis vielä muka synnyttää! kätilö puuskahti ja lähti ovet paukkuen huoneesta. Kätilö palasi jonkin ajan kuluttua selittäen, että varotoimenpiteenä ennen epiduraalipuudutusta käteen laitetaan jo valmiiksi kanyyli. Hammasta purren onnistuin pysymään paikallani ja kanyyli saatiin laitettua. Epiduraalipuudutus pistettiin ja kipuni olivat tiessään. Kätilö katosi ja jäimme mieheni kanssa synnytyssaliin kahdestaan. Sairaalassa oli haudanhiljaista. Aamukuuden maissa tunsin alapäässä kummallista painetta ja painoin hälytysnappia monta kertaa.
- No mikäs nyt on? Kätilö kysyi tiuskaisten oven rakosesta.
- Tuntuu ihan hassulta, vastasin. Kätilö teki tutkimuksen ja totesi minun olevan valmis ponnistamaan. Menin täysin paniikkiin ja sopertelin, etten ole valmis. Tässähän piti kestää vielä vaikka kuinka kauan!
- Miten niin et ole valmis? Sinullahan on ollut yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua.

          Näillä eväillä alettiin siis ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti 40 minuuttia ja esikoispoikani solahti maailmaan kesäkuisena aamuna kello 6:54. Olin yllättynyt homman nopeudesta (synnytyksen kestoksi merkittiin sairaalan papereihin alle 4 tuntia!) ja siitä, että se sujuikin paljon kivuttomammin kuin olin etukäteen kuvitellut. Poika oli suhteellisen suurikokoinen ja katseli meitä vakavana. Tunsin suurta myötätuntoa. Istuin keinutuolissa pidellen vastasyntynyttä esikoistani. Silloin en vielä osannut lainkaan hahmottaa, miten suuri vaikutus tapahtuneella olisi jatkossa elämääni.
       
          Näin jälkikäteen suututtaa, etten nuorena ja kokemattomana osannut vaatia itselleni parempaa kohtelua. Vaikka synnytys itsessään oli hieno kokemus, tyly kätilö osaltaan pilasi sen. Rohkaisevasta asenteesta tai tukemisesta ei ollut tietoakaan. Onneksi kahdessa seuraavassa synnytyksessäni kätilöt olivat inhimillisempiä ja tämä ensimmäisessä synnytyksessäni avustanut rautarouva lienee jo siirtynyt luonnontieteellisen museon näyttelyesineeksi.
         Nainen. Sulla on synnyttäjänä täysi oikeus kunnioittavaan kohteluun. Jos et itse pysty pitämään puoliasi, huolehdi, että sinulla on synnytyssalissa mukana tukihenkilö, joka tekee sen puolestasi. Kätilöt ja muu sairaalahenkilökunta ovat siellä sinua varten - ei päinvastoin.

Satu täydellisestä äidistä

Olipa kerran täydellinen äiti. Äiti oli aina iloinen ja suorastaan pursui lempeyttä ja levollisuutta. Tarmokas ja reipaskin hän oli. Hiukset olivat aina huolitellut ja kasvoilla kevyt, raikas meikki. Äiti nousi joka aamu 5:30 keittämään lapsilleen aamupuuron, oikein runsaskuituisen ja terveellisen tietysti. Puuron lisäksi tarjoiltiin joka aamu itse puristettua tuoremehua. Täydellisellä äidillä ei ollut koskaan huonoja päiviä eikä hän koskaan sairastanut. Niinpä hän oli joka aamu heräileviä lapsiaan vastassa hyväntuulisena ja aurinkoisena. Lapset puettiin hienoihin, mieluisiin vaatteisiin ja jalkoihin sujautettiin vielä äidin joutohetkinään neulomat villasukat ja päähän hieno pipo. Äiti saatteli lapsensa kouluun ja palasi sitten puolivuotiaan kuopuksen kanssa kotiin tekemään askareita. Koti oli aina siisti ja äiti leipoi, lauloi ja teki ruokaa hoivatessaan samalla pikkuistaan. Päivittäinen juoksulenkki hoitui kätevästi pikkuisen uinuessa vaunuissaan. Iltaa kohden kuskatessaan lapsia harrastuksiin äiti tunsi tarmonsa vain kasvavan ja kotiin päästyään hän leikki lastensa kanssa väsymättä lainkaan. Talo täyttyi naurusta ja rakkaudesta kunnes oli aika mennä nukkumaan. Äiti peitteli lapsensa sänkyyn levollisin mielin ja ryhtyi vielä illan päätteeksi valmistelemaan seuraavan päivän askarteluja ja lounaaksi suunnittelemaansa suuritöistä ruokaa. Äiti oli nukkumassa kello 23:20 ja heräsi kuopusta imettämään klo 2:15, 3:30 sekä 5:15. Silloin olikin jo aika aloittaa uusi, ihana päivä.

Edellä on minun käsitykseni täydellisen, oppikirjan mukaisen äidin päivästä. Mistä olen saanut päähäni, että täydellinen äiti on juuri edellä kuvatun kaltainen?

Niiden vuosien aikana, joina olen ollut äiti, olen varmasti käynyt läpi kaikki mahdolliset riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteiden lajit. Rypenyt itsesäälissä, säälinyt lapsiani, raahustanut eteenpäin tuntien jatkuvasti, että muiden lapsilla asiat ovat paremmin. Yrittänyt kaikkeni ja silti tuntenut epäonnistuneeni.

Naiset! Vuosia kestäneen kenttätutkimuksen lopputuloksena on syntynyt johtopäätös: Yllä kuvatun kaltaista äitiä ei ole olemassa. Jo laskettaessa Täydellisen äidin katkeamattoman yöunen määrä voidaan päätellä, että kuvauksessa on jotain mätää. ”Täydellinen äiti” on satuolento, joka on kehitelty meidän naisten itsemme toimesta luomaan jatkuvia suorituspaineita ja viemään huomiomme siitä, mikä on oikeasti tärkeää.

Vauva-arki vastaa harvoin ennakko-odotuksiamme ja haavekuviamme. Vauvakuumeen kourissa ja raskausaikana ei kukaan osaa täysin kuvitella, minkälaista on puoli vuotta kolmen tunnin yöunilla haahuilleena yrittää näyttää ihmiseltä vauvamuskariin raahautuessa. Älkää käsittäkö väärin. Jokainen lapsi on arvokas, oman äitinsä kallein aarre ja totta kai oman lapsensa eteen tekee mitä tahansa. Ja lopulta kaikki on sen arvoista.

Odottaessani esikoistani olin raskauden loppumetreillä 19-vuotias ja äärettömän lapsellinen. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tuleman piti. En ollut koskaan edes pitänyt kenenkään muun vauvaa sylissä. Ryhdyin hommaan täytenä ummikkona. Näin jälkikäteen oletan, että moni asia olisi mennyt kivuttomammin, mikäli minulla olisi ollut realistinen käsitys siitä, minkälaista arki lapsen kanssa on käytännössä.

Nyt, 9 vuotta myöhemmin, koen olevani vähintäänkin tohtorisnaisia lastenhoidon jalon taidon saralla. On harmillista, ettei vanhemmuudesta myönnetä kunniamerkkejä eikä diplomeja. Moni äiti tai isä ymmärtäisi työnsä tärkeyden, mikäli näin olisi.

Aloin kirjoittaa tätä blogia siksi, että toivoisin jonkun muun saavan kokemuksistani jotakin irti. Kirjoitan neuvoja, joita toivon, että olisin itse vaippavuorten keskellä saanut (tai kuunnellut...). Vinkit ovat sovellettavissa myös isien vanhemmuuteen – hekin kun ovat täysin kykeneviä tekemään täysin samat temput, kuin me naiset. Tätä blogia ei pidä lukea otsa kurtussa – se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja sävytetty sarkasmilla. Kaikki perustuu omiin kokemuksiini, mielipiteisiini ja pohdintaani. Olen oppinut monenlaista kantapään kautta. Olen tehnyt kammottavia virhearviointeja. Toisaalta olen myös ehkä tehnyt jotakin oikein – minun lapseni eivät ole niitä, jotka räkä poskella pitkin pituuttaan makaavat kiukuttelemassa kaupan karkkihyllyllä...

Poimi horinoistani ne kohdat, jotka tuntuvat sopivan juuri teidän arkeenne ja jätä omaan arvoonsa ne, jotka riitelevät oman näkemyksesi kanssa. En missään nimessä oleta, että jokaisen tulisi tehdä ja että jokainen tekisi juuri niin, kuin minusta on suotavaa. Juuri sinä olet oman lapsesi kohdalla todellinen asiantuntija. Älä koskaan kyseenalaista omaa maalaisjärkeäsi tai vähättele omia tuntemuksiasi – monesti tunne ja intuitio ovat järkeä edellä.

Arvoisa kanssakärsijäni. Tervetuloa lukemaan!