Kaltaiselleni pilkunviilaajalle yksi haastavimpia asioita leikki-ikäisen äitinä olemisessa on vaikenemisen kultainen taito. Tuntuu kamalalta oivaltaa, miten paljon vahinkoa olen tehnyt mitätöimällä lasteni sanomisia kommentoimalla niihin aikuismaisen kuivakkaasti. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni rysän päältä paasatessani suureen ääneen milloin mistäkin lapsen laskiessa katseensa maahan ja viitsimättä enää edes osallistua keskusteluun. Tyhmä, tyhmä äiti! Mutta vanhakin koira (tai äiti) voi onneksi oppia uusia temppuja.
Kun lapsi ilmoittaa, että hänestä tulee isona prinsessa tai astronautti, on vaikeaa olla vastaamatta jotain siihen suuntaan, että suomalaiselta peruspulliaiselta moinen tuskin onnistuu. Pitää innostua. "Ihanko totta! Sehän kuulostaa tosi kivalta." Ero on lapsen kannalta katsottuna ratkaiseva. Aikuiselle kyseessä on vain satunnainen kommentti, mutta lapsi rakentaa näiden kommenttien pohjalta koko minäkuvansa ja maailmankatsomuksensa. Olen joutunut pohtimaan tätä paljon; haluanko kasvattaa jälkikasvustani itsevarmoja valon lapsia, jotka uskovat pystyvänsä (ja siten pystyvätkin!) mihin tahansa vai toivonko, että heistä kasvaa epävarmoja "Ei siitä kuitenkaan tuu mitään" -tyyppejä.
On vaikeaa olla korjailematta lapsen puheita jatkuvasti. Haluanhan, että mukuloillani on hallussa paitsi elämän realiteetit, myös oikeaoppinen suomen kieli sekä käytöstavat ja kattava yleistieto. Joten kun lapsi riemulla kertoo lelukissansa harrastavan kukulelen soittamista tai muistavansa syntymänsä, pitää purra hetki kieleen ja miettiä, kuinka vastaa. Lapsen puheiden jatkuva korjailu voi olla itsetunnon kannalta tuhoisaa. Myös tapa, jolla korjaukset tehdään, ratkaisee. "Se on kyllä ukulele eikä mikään kukulele" vai "Ai ukulelea se soittaa? Näytäpäs, kissa, miten sitä ukulelea oikein soitetaan...". Kummasta jää lapselle parempi mieli? Entä aikuiselle itselleen?
Aikuisen pitää välillä kysyä itseltään, mitä siinä oikeastaan häviää mikäli antaa lapsen olla rehellisesti oma itsensä ja suhtautuu lapseen omana pikku persoonanaan jatkuvan korjailun ja ohjaamisen sijaan. Onko voitto, että lapsi ymmärtää olevansa väärässä? On tärkeää, että lapselle asetetaan tietyt rajat joista pidetään kiinni ja että aikuinen opettaa lastaan, mutta pienelle tutkimusmatkailijalle on annettava tilaa myös havainnoida maailmaa itse - omalla, ainutlaatuisella tavallaan.
Rohkaise lasta. Kun seuraavan kerran kuulet lapsen haluavan olla isona balettitanssija/poliisipäällikkö/aivokirurgi/taidemaalari, vastaa sen olevan mahdollista, kunhan tosissaan jaksaa tehdä töitä sen eteen. Näinhän se asia onkin. Ihminen, joka uskoo pystyvänsä onnistuu todennäköisemmin kuin hän, joka lähtee peliin "en mä kuitenkaan osaa"-asenteella.
Asenne ratkaisee - tässäkin asiassa. Ja tämän kun itsekin muistaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti