Kaikissa lastenhoito-oppaissa ja alan lehdissä tuputetaan meille tukiverkon tärkeyttä etenkin pikkulapsivaiheessa. Totta kai olisi ihanteellinen tilanne, jos omat lastenhoitomotivoituneet vanhemmat ja kymmenpäinen avulias ystäväparvi asuisivat naapurissa ja lastenhoitoapua saisi pyytämättäkin, ilman kiitollisuudenvelkoja tai syyllistymistä.
Entä sitten, kun onkin arjessa tukiverkon tärkeydestä huolimatta yksin? Onko edesvastuutonta ylipäätään hankkia lapsia, jos TUKIVERKKO puuttuu? Ei minusta. Nykyään edellä kuvatun kaltainen yhteisöllisyys on aina vain harvinaisempi asetelma. Arjessa ollaan omillaan. Mikäli kattava tukiverkko olisi lasten hankkimisen ehto, iskisi Suomeen kansalaiskato muutamassa kymmenessä vuodessa. Uusia pikku veronmaksajia ei kerta kaikkiaan syntyisi.
Lähtökohtaisesti tärkeää on mielestäni oivaltaa muutama juttu elämästä. Nyt ei pidä suuttua, vaan katsoa elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ensinnäkin, ainoa jonka varaan voit mitään laskea, olet sinä itse. Ei ole mahdollista lähteä liikkeelle oletuksesta, että kyllä joku varmaan mua nyt tässä tän Kerttu-Petterin kanssa auttaa. Kun ei välttämättä auta. Toiseksi on opittava varautumaan. Varautumaan siihen, että apua ei tulekaan, kun sitä kaipaisi. Kolmanneksi: Itkupotkuraivari ei auta. Epätoivo ei auta. Koko puhelinmuistion läpi itku kurkussa soittaminen ei välttämättä auta.
Minulle itselleni on ollut todella vaikeaa hyväksyä nämä asiat. Kyse ei aina ole potentiaalisten auttajien itsekkyydestä, vaan elämän perusmeiningistä. Ei saada aikaiseksi. Olin todella pitkään katkera läheisilleni, kun minua ei mielestäni autettu tarpeeksi. Vähitellen olen kuitenkin päässyt yli muihin ihmisiin nojaamisesta ja oivaltanut, että vaikka arki tuntuisi miten haastavalta, ilta tulee aina ja huomenna on päivä uus. Elämä kulkee eteenpäin. On päätettävä, kuluttaako päivänsä surkutteluun vai tarttuuko elämästä kiinni ja ottaa siitä jotakin irti. On siis pohjimmiltaan kyse omasta asenteesta.
Ulkopuolisen silmin kotiäidin arki voi vaikuttaa erittäin helpolta. Kaiken päivää vaan lorvitaan kotona, tehdään mitä huvittaa! Niin no. Kuulkaas, kun ei lorvita. Tulkaa itse tekemään. On yllättävän uuvuttavaa olla vuorokaudet läpeensä hälytysvalmiudessa. Itse ehdin aamupissalle (yöpaitasillani) noin 2,5 tuntia heräämisestäni. Ennen sitä siunattua juhlahetkeä olen lämmittänyt maidon, juottanut sen vauvalle, vaihtanut vaipan ja vauvan vaatteet, herättänyt koululaiset, vaatettanut heidät, noukkinut lattialta sinne kuulumattomat esineet, tehnyt aamupalaa lapsille, antanut vitamiinit, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, syöttänyt vauvalle sosetta, vaihtanut vaipan uudelleen, vahtinut hampaiden harjauksen, pakannut koulureput, katsonut, että koululaiset ehtivät ajoissa kouluun ja järkevästi pukeutuneina. Leikkinyt, lukenut, laulanut. Käynyt läpi puolituntisen päiväunitaistelun. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta lisätäänpä skenaarioon lahkeessa alinomaa roikkuva, "äitiä" hokeva, epätoivon partaalla häilyvä vauva, venähtänyttä uhmaikää poteva kuusivuotias ja muut lapsiarjen muuttujat. Ei voi väittää, että täällä lomailtaisiin.
Mitä tässä nyt halusin sanoa on, että sinä pärjäät aina. Olethan nyt siinä, lukemassa tätä tekstiä. Ja minä kirjoittamassa. Saatat olla loppuun palanut, väsynyt, surkea, yksinäinen tai saatat olla onnellinen, tasapainoinen, levännyt ja iloinen. Yhtä kaikki, elämä jatkuu. Tulet yllättymään siitä, miten paljon voimavaroja pystyt sisältäsi ammentamaan. Osaat ja pystyt, kun haluat.
Tsemppiä päivääsi!
(PS: Suomessa meillä on luojan kiitos olemassa monenlaista ammattiapua, jos tullaan tilanteeseen, ettei enää ihan oikeasti jaksa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti