Toinen synnytykseni

       Jotta voisi lukea blogiani ja ymmärtää, mistä kaiken tekstin ammennan, on tiedettävä taustani. Sen takia koen tärkeänä jakaa kanssanne tämänkin tarinan.

       Esikoiseni ollessa noin puolitoistavuotias sairastuin ärhäkkään virtsatietulehdukseen ja menin sen johdosta antamaan näytteen uuden kotipaikkakuntamme terveysasemalle. Rutiininomaisesti samasta näytteestä katsottiin myös hCG-pitoisuus. Hoitaja jutteli kanssani samalla, kun uitteli milloin mitäkin puikkoa näytteessäni. Yhtäkkiä hoitajan ilme vakavoitui ja sain kuulla raskaustestin olevan positiivinen. Lattia allani tuntui keinahtavan. Mitä!?
       Hoitaja talutti shokkitilassa tärisevän hoidokkinsa vastaanottohuoneeseensa ja siellä istuimme. Päätettiin katsoa samantien ultraäänellä, oliko kohdussani todella elämää. Sykkivä sydän löytyi helposti ja sikiö vastasi kooltaan raskausviikkoa kymmenen. Synnyttäisin siis puolen vuoden kuluttua. Napitin kiireesti housuni auki ja päästin pömppövatsan valloilleen – olinkin ihmetellyt kiristäviä farkkujani jo muutaman viikon...
       Järkytyksestä muutaman päivän toivuttuani aloin olla todella innoissani. Toinen vauva! Olimme harkinneet mieheni kanssa eroa, mutta päätimme vielä uuden raskauden myötä yrittää yhteiseloa uudemman kerran. Tämä osoittautui myöhemmin mahdottomaksi, mutta sain silti mieheltäni tukea ja turvaa synnytyksen molemmin puolin ja olen tästä äärettömän kiitollinen.

       Toisen raskauteni loppumetrit olivat vähintään yhtä tuskaiset, kuin edellisellä kerralla. Supistelujen myötä kohdunsuuni oli 36. raskausviikkoon mennessä auennut viitisen senttiä. Koska sairaalaan oli kotoa matkaa lähes sata kilometriä, aiempi synnytykseni oli ollut nopea ja vauvakin oli hyvän kokoinen, hoitava lääkäri päätti, että synnytys käynnistetään.
       Kalvot puhkaistiin ja sain käteeni oksitosiinitippaletkun. Sitten odoteltiin. Supistukset olivat paljon kovempia kuin ensimmäisessä synnytyksessäni johtuen oksitosiinista. En muista toisesta synnytyksestäni paljoakaan. Kuvista olen jälkikäteen palauttanut mieleeni järjettömän, pistävän kivun, jota tunsin kohdunsuulla. Mieheni ottamissa kuvissa istun naama punaisena rusinana keinutuolissa puristaen käsinojia kaikin voimin. Siihen aikaan en ollut kuullut eikä tullut mieleenikään, että synnytyskipu tulisi ottaa vastaan rentona....

     
       Pikku prinsessani syntyi samana iltana vähän yli kahdeksalta pitkän ponnistamisen jälkeen. Sain neidin rinnalleni hetkeksi ja kiinnitin huomiota rohisevaan hengitykseen. Lääkäri totesi, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja niin vietiin vauvaani juoksujalkaa viereisellä käytävällä sijaitsevalle lasten teho-osastolle. Kului viikko, ennen kuin sain tytön taas syliini. Hän näytti kaikkine letkuineen hyvin hauraalta. Aivoissa oli kysta, keuhkot olivat kehittymättömät ja verenpaine heitteli. Itse jouduin vielä kaiken lisäksi kohdun kaavintaan, joka tehtiin nukutuksessa ja jätti minut äärimmäisen heikkovointiseksi. Monien käänteiden jälkeen veimme kiitollisina kolmeviikkoisen tyttäremme kotiin. Neiti palasi reilun pulauttelun vuoksi sairaalaseurantaan pari kertaa, mutta pääsi aina pian takaisin kotiin. Pian vauva jo kasvoi ja kehittyi ikätasonsa mukaisesti. Olin uupunut, mutta suunnattoman helpottunut.

       Silloin luulin, että tämä jäisi viimeiseksi vauvakseni. Olin väärässä. :) Jatkoa seuraa....