Vaara!

       Olen aina ollut nopea huomaamaan vaaranpaikat. Synnytyslaitokselta ensimmäistä kertaa kotiuduttuani tämä "kuudes aistini" kuitenkin nousi ennennäkemättömälle tasolle. Turvakaukaloa ei voi laskea ulkona maahan, koska joku voi ajaa autolla tai pyörällä vauvan päälle. Sitterissä istuvaa vauvaa ei voi jättää keskelle lattiaa, koska joku voi kävellä sen päälle. Kylpyhuoneen lattia on märkä, saatan liukastua, lyödä pääni ja vauva jää tuntikausiksi ilman hoivaa minun viruessani verilammikossa lattialla.

       Lasten kasvaessa moninkertaistuu myös tapaturma-alttius. Lapsi voi kaatua pyörällä. Lapsi voi tikkari suussa juostessaan kaatua naamalleen, jolloin tikkari luiskahtaa kurkkuun ja lapsi tukehtuu. Lapsi voi kaatua ikkunan läpi. Vaatteet voivat syttyä tuleen. Parkkipaikalla voi jäädä puristuksiin kahden auton väliin. Kirjahylly voi kaatua päälle. Sakset voivat mennä silmään. Tai ongenkoukku! Tuoli voi kaatua ja siinäpä sitä sitten ollaan, välittömästi on henki poissa. Kuulostaa älyttömältä, eikö? Ja samalla varmasti jossain määrin tutulta. Tällaista minun pienessä pääkopassani pyörii aamusta iltaan. On yllättävän vaikeaa olla paketoimatta lapsia pumpuliin ja sulkematta niitä turvalliseen, rajattuun tilaan.

       Päässäni pauhaavien tuomiopäivän pasuunoiden vuoksi minulla on valmiit toimintasuunnitelmat kaikenlaisiin yllättäviin kriisitilanteisiin. Näihin kuuluvat mm. tyttären hiusten palamaan syttyminen, silmän puhkeaminen, epileptinen kohtaus (vaikka kenelläkään perheessämme ei ole epilepsiaa), superpallo lapsen kurkussa, oma sairaskohtaus sekä aggressiivinen, kaikki lapset kaatava oksennustauti. Olen myös yksityiskohtaisesti suunnitellut, kuinka toimitaan sitten, kun minä ajan kolarin/saan parantumattoman syövän/tulen murhatuksi. Pitäisi varmaankin kirjoittaa ohjeet ylös...

       Ajatuksissani risteilevät kauhukuvat ovat inhottavan realistisia ja iskevät juuri sopivilla hetkillä. Lapsen kiipeillessä tuolin päällä tonkimassa astiakaapista itselleen juomalasia pystyn näkemään sieluni silmin, kuinka siinä pahimmillaan voisi käydä. Mielikuva sisältää verta ja suolenpätkiä. Äärimmäisen häiritsevää.

       Moni äiti varmasti tunnistaa itsensä tästä. Äideillä on ilmiömäinen kyky havaita riskit ja luontainen taipumus pyrkiä minimoimaan ne. Mikä tekee kauhuskenaarioita maalailevasta äidistä sankarin on se, että kaikesta huolimatta hän antaa lapsen tehdä itse. Tekemällä oppii. Tavoite lienee itse kullakin kasvattaa lapsistaan toimeliaita, maalaisjärjellä varusteltuja tekijöitä eikä suinkaan mitään nurkassa nyhjöttäviä hissukoita, jotka säikkyvät omaa varjoaankin. Vaikka lapsen tapaturmilta varjelu jossain määrin onkin välttämätöntä (ja kaikki kauhukuvat kumpuavat äidinrakkaudesta ja siitä, ettei halua lapselleen sattuvan mitään pahaa), on järkevää miettiä, minkälaisilta vaaroilta lastaan lähtee suojelemaan.

       Antakaa sen muksun kiivetä sinne isolle kivelle ja ottaa itse juomalasi kaapista. Itse tekeminen kasvattaa lapsen uskoa itseensä ja kykyihinsä. Jos ei anneta hätävarjelun liioittelun nimissä edes yrittää, pois jäävät myös onnistumisen kokemukset. Hei penska, sä osaat kyllä ja selviät, vaikka äiskää vähän hirvittääkin välillä.