18-vuotiaana muutin yhteen silloisen mieheni kanssa ja minuun iski
lähes välittömästi kummallinen päähänpinttymä. Oli saatava
vauva. Tuumasta toimeen – parin kuukauden kuluttua olin raskaana.
Raskausaika sujui tiettyyn pisteeseen saakka mainiosti ja mahani oli
lievästi ilmaisten valtava. Puolivälissä urakkaa minulta alettiin
kysellä, milloin vauva syntyy. Loppumetreillä samassa rapussa
asuvalta naapurilta lipsahti viikkojen kuluessa kerran jos toisenkin:
”Oletko sä vieläkin raskaana!? Oletko varma, että siellä ei ole
kaksoset?”. Olin varma, ja laskettu aika lähestyi. Oloni kävi
jättivatsan kanssa äärettömän tukalaksi enkä voinut juuri
viimeisten kymmenen raskausviikon aikana liikkua ilman kivuliaita
supistuksia. Lääkäri oli sitä mieltä, että vauva tulee
syntymään reippaasti ennen laskettua aikaa. Sairaalakassi nökötti
ovenpielessä ja joka aamu olin varma siitä, että vauva syntyy
tänään. Päivät kuitenkin kuluivat ja laskettu aikani koitti.
Turhautumiseni määrää on vaikeaa jälkikäteen kuvailla.
Kuljeksin päivät huoneesta toiseen, tuijottelin kelloa ja merkitsin
supistusten välejä ylös.
Sitten viimein, neljä päivää lasketun aikani jälkeen, vatsassa
tuntui jotakin uudenlaista. Tuntui siltä, kuin olisin syönyt jotain
sopimatonta. Katsoimme mieheni kanssa elokuvaa ja valittelin hieman
oloani. Jäin yksin olohuoneeseen kuulostelemaan oloani mieheni
mentyä nukkumaan. Lopulta kuitenkin päätin itsekin lähteä
sänkyyn huonovointisuudestani huolimatta.
Yhden aikoihin yöllä vatsakipuni yltyi ja päätin mennä vessaan. Noustuani sängystä lapsivesi meni loiskahtaen. Olin riemuissani ja syöksyin kännykän kanssa vessaan, josta soitin heti sairaalaan. Sain kehotuksen lähteä tulemaan sairaalaan. Automatkan aikana minulla oli muutama kivulias supistus. Muistan, kuinka katselin katuvaloja Aurajoen varrella ja tarrauduin kouristuksenomaisesti penkinreunaan. Jännitti.
Olimme perillä sairaalassa kolmen maissa. Meidät otti vastaan keski-ikäinen yövuorossa ollut kätilö. Kätilö ohjasi meidät verhoilla rajattuun tutkimuskoppiin ja totesi lapsiveden todellakin menneen. Siirryimme odottelun jälkeen synnytyssaliin, jossa kätilö ilmoitti synnytykseni kestävän todennäköisesti vielä seuraavaan päivään saakka. Neulakammoisena olin aivan tolaltani, kun kätilö alkoi ilman ennakkovaroituksia työntämään kanyylia kämmenselkääni. Supistelujen lomassa en pystynyt pysymään aloillani ja pian kätilö paiskasi neulan kädestään pöydälle. - Ja sinunko pitäis vielä muka synnyttää! kätilö puuskahti ja lähti ovet paukkuen huoneesta. Kätilö palasi jonkin ajan kuluttua selittäen, että varotoimenpiteenä ennen epiduraalipuudutusta käteen laitetaan jo valmiiksi kanyyli. Hammasta purren onnistuin pysymään paikallani ja kanyyli saatiin laitettua. Epiduraalipuudutus pistettiin ja kipuni olivat tiessään. Kätilö katosi ja jäimme mieheni kanssa synnytyssaliin kahdestaan. Sairaalassa oli haudanhiljaista. Aamukuuden maissa tunsin alapäässä kummallista painetta ja painoin hälytysnappia monta kertaa.
- No mikäs nyt on? Kätilö kysyi tiuskaisten oven rakosesta.
- Tuntuu ihan hassulta, vastasin. Kätilö teki tutkimuksen ja totesi minun olevan valmis ponnistamaan. Menin täysin paniikkiin ja sopertelin, etten ole valmis. Tässähän piti kestää vielä vaikka kuinka kauan!
- Miten niin et ole valmis? Sinullahan on ollut yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua.
Näillä eväillä alettiin siis ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti 40 minuuttia ja esikoispoikani solahti maailmaan kesäkuisena aamuna kello 6:54. Olin yllättynyt homman nopeudesta (synnytyksen kestoksi merkittiin sairaalan papereihin alle 4 tuntia!) ja siitä, että se sujuikin paljon kivuttomammin kuin olin etukäteen kuvitellut. Poika oli suhteellisen suurikokoinen ja katseli meitä vakavana. Tunsin suurta myötätuntoa. Istuin keinutuolissa pidellen vastasyntynyttä esikoistani. Silloin en vielä osannut lainkaan hahmottaa, miten suuri vaikutus tapahtuneella olisi jatkossa elämääni.
Näin jälkikäteen suututtaa, etten nuorena ja kokemattomana osannut vaatia itselleni parempaa kohtelua. Vaikka synnytys itsessään oli hieno kokemus, tyly kätilö osaltaan pilasi sen. Rohkaisevasta asenteesta tai tukemisesta ei ollut tietoakaan. Onneksi kahdessa seuraavassa synnytyksessäni kätilöt olivat inhimillisempiä ja tämä ensimmäisessä synnytyksessäni avustanut rautarouva lienee jo siirtynyt luonnontieteellisen museon näyttelyesineeksi.
Nainen. Sulla on synnyttäjänä täysi oikeus kunnioittavaan kohteluun. Jos et itse pysty pitämään puoliasi, huolehdi, että sinulla on synnytyssalissa mukana tukihenkilö, joka tekee sen puolestasi. Kätilöt ja muu sairaalahenkilökunta ovat siellä sinua varten - ei päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti