Raskausarvet

Apteekin hyllyltä löytyy nykyään useita vaihtoehtoja raskausarpien ehkäisyyn. Voiteiden ja öljyjen luvataan "lisäävän ihon elastisuutta" ja ties mitä muuta puppua. Voit lätkiä vatsallesi yhtä hyvin vaikka ehtaa voita ja glitteriä. Näin heti alkuun voin todeta, että paras keino raskausarpien ehkäisyyn on olla tulematta raskaaksi.  Arpia tulee, jos on tullakseen - rasvauksista ja muista tempuista huolimatta. Omat raskausvatsani ovat olleet niin suuria, että arpia on väistämättä tullut. Kaksi ensimmäistä venyttivät alavatsan ja kolmas päätti kasvaa himpun verran ylempänä vieden mennessään navan yläpuolisen sileän ihon.

Paljon kuulee puhuttavan raskauskilojen pudottamisesta ja "palautumisesta ennalleen". Totuus on, että harvan naisen vartalo palautuu koskaan täysin sellaiseksi, kuin se oli ennen raskautta, synnytystä ja imetystä. Toki palautumista ensimmäisen vuoden aikana tapahtuu, mutta täysin entisenlaista vartaloa ei koskaan tule saamaan. Ja se on okei. Miksi ihmeessä lapsen saaneen naisen pitäisikään näyttää samalta, kuin lapsettoman kanssasisarensa?

Yllä on kuva omasta vatsastani vuoden verran kolmannen synnytykseni jälkeen. Mummoani lainaten: "Tuo sinun mahahan on ku vanhalla mummolla!"  - ja niinhän se onkin. Aiemmin olin todella ahdistunut ja surullinen asiasta. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut hyväksymään, että tällainen mun vartalo nyt on eikä se siitä märehtimällä muuksi tule muuttumaan. Venynyttä vatsanahkaa en voi kotikonstein täysin ennalleen muuttaa, mutta olen sen sijaan keskittynyt siihen, mihin voin vaikuttaa eli kunnon kohottamiseen, lihaskuntotreeniin sekä kiinteyttämiseen.

Raskausarvet tulivat minulle aikanaan järkyttävänä shokkina ja olen hävennyt itseäni hirvittävästi. Kukaan ei ollut kertonut, että raskaudesta jäisi jälkiä - ainakaan mitään näin valtavaa. Raskausarvista puhuttaessa kuvittelin niiden olevan pieniä, tuskin huomattavissa olevia vaaleita raitoja jossain kyljen seutuvilla. Väärin. Raskausarvet käsittävät pahimmillaan koko vatsan alueen ja sisäreidet haarasta polvitaipeeseen - näin kävi minulle. Arvet eivät aina vaalene vuodessa, kahdessakaan. Ja ennen kaikkea; arvet eivät koskaan katoa. Venynyt nahka voi palautua hieman, mutta aina sekään ei palaa täysin ennalleen.

Raskausarpiin tulee suhtautua tosiasiana, jota ei voi muuttaa. Oma keho pitää hyväksyä sellaisena, kuin se on - kaikkine ryppyineen ja arpineen. Murehtiminen ei kehon muutosta peruuta. Itse asiassa asiaa murehtimalla voi helposti tehdä elämästään todella ikävän. Jokaisen synnyttäneen naisen tulisi oppia ymmärtämään, että vaikka kehomme muuttuu, se ei tee meistä ihmisenä vähemmän epäkelpoja. Kukaan meistä ei ole ikuisesti 16-vuotias ja kaikki meistä muuttuvat. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän.

Jokainen arpi keholla kertoo omaa tarinaansa. Elämän merkit saavat näkyä meissä. Siinä ei ole mitään pahaa, väärää tai inhottavaa - sellaista elämä on. :) Sinä olet tuonut uutta elämää tähän maailmaan ja omistautunut lapsellesi. Se näkyy kehollasi. Arvet kertovat myös rakkaudesta.

Haastan sinut, äiti, seuraavanlaisesti: Kun ensi kerralla tulet suihkusta, pysähdy peilin eteen ja katso itseäsi ikään kuin ulkopuolisen silmin. Ilman ennakkoasenteita Mitä näet?

Älä lyttää

       Kaltaiselleni pilkunviilaajalle yksi haastavimpia asioita leikki-ikäisen äitinä olemisessa on vaikenemisen kultainen taito. Tuntuu kamalalta oivaltaa, miten paljon vahinkoa olen tehnyt mitätöimällä lasteni sanomisia kommentoimalla niihin aikuismaisen kuivakkaasti. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni rysän päältä paasatessani suureen ääneen milloin mistäkin lapsen laskiessa katseensa maahan ja viitsimättä enää edes osallistua keskusteluun. Tyhmä, tyhmä äiti! Mutta vanhakin koira (tai äiti) voi onneksi oppia uusia temppuja.

       Kun lapsi ilmoittaa, että hänestä tulee isona prinsessa tai astronautti, on vaikeaa olla vastaamatta jotain siihen suuntaan, että suomalaiselta peruspulliaiselta moinen tuskin onnistuu. Pitää innostua. "Ihanko totta! Sehän kuulostaa tosi kivalta." Ero on lapsen kannalta katsottuna ratkaiseva. Aikuiselle kyseessä on vain satunnainen kommentti, mutta lapsi rakentaa näiden kommenttien pohjalta koko minäkuvansa ja maailmankatsomuksensa. Olen joutunut pohtimaan tätä paljon; haluanko kasvattaa jälkikasvustani itsevarmoja valon lapsia, jotka uskovat pystyvänsä (ja siten pystyvätkin!) mihin tahansa vai toivonko, että heistä kasvaa epävarmoja "Ei siitä kuitenkaan tuu mitään" -tyyppejä.

       On vaikeaa olla korjailematta lapsen puheita jatkuvasti. Haluanhan, että mukuloillani on hallussa paitsi elämän realiteetit, myös oikeaoppinen suomen kieli sekä käytöstavat ja kattava yleistieto. Joten kun lapsi riemulla kertoo lelukissansa harrastavan kukulelen soittamista tai muistavansa syntymänsä, pitää purra hetki kieleen ja miettiä, kuinka vastaa. Lapsen puheiden jatkuva korjailu voi olla itsetunnon kannalta tuhoisaa. Myös tapa, jolla korjaukset tehdään, ratkaisee. "Se on kyllä ukulele eikä mikään kukulele" vai "Ai ukulelea se soittaa? Näytäpäs, kissa, miten sitä ukulelea oikein soitetaan...". Kummasta jää lapselle parempi mieli? Entä aikuiselle itselleen?

       Aikuisen pitää välillä kysyä itseltään, mitä siinä oikeastaan häviää mikäli antaa lapsen olla rehellisesti oma itsensä ja suhtautuu lapseen omana pikku persoonanaan jatkuvan korjailun ja ohjaamisen sijaan. Onko voitto, että lapsi ymmärtää olevansa väärässä? On tärkeää, että lapselle asetetaan tietyt rajat joista pidetään kiinni ja että aikuinen opettaa lastaan, mutta pienelle tutkimusmatkailijalle on annettava tilaa myös havainnoida maailmaa itse - omalla, ainutlaatuisella tavallaan.

       Rohkaise lasta. Kun seuraavan kerran kuulet lapsen haluavan olla isona balettitanssija/poliisipäällikkö/aivokirurgi/taidemaalari, vastaa sen olevan mahdollista, kunhan tosissaan jaksaa tehdä töitä sen eteen. Näinhän se asia onkin. Ihminen, joka uskoo pystyvänsä onnistuu todennäköisemmin kuin hän, joka lähtee peliin "en mä kuitenkaan osaa"-asenteella.

       Asenne ratkaisee - tässäkin asiassa. Ja tämän kun itsekin muistaisin.

Autopilotilla univelkarämeikköön

Harva osaa kuvitella, kuinka poikki sitä huonosti nukkuvan vauvan vanhempana voikaan olla. Sitä on vaikeaa kuvitella itsekään niinä aamuina, kun takana on hyvin nukuttu yö ja olo on olosuhteet huomioon ottaen harvinaisen levännyt.

Paha, pitkään jatkunut univaje vaikuttaa elämisen meininkiin huomattavan paljon. Omalla kohdallani ensimmäisen väsymyksen merkki on, että minun on vaikeaa ymmärtää, mitä minulle sanotaan, painaa se mieleeni tai ylipäätään käsittää, että joku puhuu minulle. Saatan näyttää siltä, että kuuntelen ja ehkä ymmärränkin, mutta todellisuus on päinvastainen. Unohdan kesken lyhyen lauseen, mitä olin sanomassa. "Hei tiedätkö mi...öö... öö...". Onnekseni en pahimmassa univelkasuossa rämpiessäni ole joutunut olemaan kovin usein tekemisissä muiden, kuin lähimpien ihmisten kanssa. Veikkaan, että siinä helposti tulisi leimatuksi vähä-älyiseksi tai ainakin äärimmäisen omaperäiseksi, kenties päässään ääniä kuulevaksi hoidon tarpeessa olevaksi yksilöksi.

Univaje vaikuttaa paitsi muistiin ja keskittymiskykyyn, myös fyysiseen oloon. Joka paikkaa kolottaa, pahimpina päivinä kärsii rytmihäiriöistä. Olo on yleisesti ottaen voimaton ja sitä tuntee itsensä valmiiksi eläkkeelle. Tavarat putoilevat käsistä. Välillä törmäilen ovenpieliin, kun teen virhearvioinnin oven sijainnin suhteen. Kaiken kaikkiaan on yllättävää, että onnistun siinä olotilassa luotsaamaan koko kotisirkukseni läpi jälleen yhden päivän ilman, että kukaan päätyy ensiapuun tai unohtuu esimerkiksi kaupan kärryjen lastenistuimeen.

Olen huomannut, että pahimman väsymyksen kourissa kärvistellessäni vallan ottaa Automaattiäiti (tunnetaan myös nimellä autopilotti). Automaattiäiti osaa hoitaa kodin perustoiminnot ilman minkäänlaista tahdonalaista ajatusta tai kehon liikettä ja reagoida tavallisimpiin kodin katastrofitilanteisiin (kaatunut maito, päänsä kopsauttanut taapero, hiuksiin liimattu purukumi tms.) hätkähdyttävällä tehokkuudella. On verratonta löytää itsestään näinkin hyödyllinen ominaisuus. Saan olla kiitollinen, etten rättiväsypäivinä romahdakaan kuorsaten keskelle lattiaa, vaan hommat tulevat hoidetuksi. Jälkikäteen en muista mitään - sekin on siunaus!

Kaikesta huolimatta voi olla iloinen, että univajeen kourissa kamppailu on useimmiten ohimenevä vaihe, josta päästään viimeistään sitten kun lapsi pakkaa kamansa ja muuttaa muualle. Välillä myös yökukkujaksi leimattu vauva voi yllättää vanhempansa iloisesti ja nukkua viisikin tuntia putkeen.

Ah, autuutta!

Äiti vinkkaa: Etsi sinäkin sisäinen Automaattiäitisi. Ohjelmointia ja käyttöönottoa saattaa helpottaa pannullinen kahvia tai vaihtoehtoisesti kourallinen kofeiinitabletteja. Älä hätkähdä sydämen lisälyöntejä tai muistinmenetystä - tämä on normaalia.

Vaara!

       Olen aina ollut nopea huomaamaan vaaranpaikat. Synnytyslaitokselta ensimmäistä kertaa kotiuduttuani tämä "kuudes aistini" kuitenkin nousi ennennäkemättömälle tasolle. Turvakaukaloa ei voi laskea ulkona maahan, koska joku voi ajaa autolla tai pyörällä vauvan päälle. Sitterissä istuvaa vauvaa ei voi jättää keskelle lattiaa, koska joku voi kävellä sen päälle. Kylpyhuoneen lattia on märkä, saatan liukastua, lyödä pääni ja vauva jää tuntikausiksi ilman hoivaa minun viruessani verilammikossa lattialla.

       Lasten kasvaessa moninkertaistuu myös tapaturma-alttius. Lapsi voi kaatua pyörällä. Lapsi voi tikkari suussa juostessaan kaatua naamalleen, jolloin tikkari luiskahtaa kurkkuun ja lapsi tukehtuu. Lapsi voi kaatua ikkunan läpi. Vaatteet voivat syttyä tuleen. Parkkipaikalla voi jäädä puristuksiin kahden auton väliin. Kirjahylly voi kaatua päälle. Sakset voivat mennä silmään. Tai ongenkoukku! Tuoli voi kaatua ja siinäpä sitä sitten ollaan, välittömästi on henki poissa. Kuulostaa älyttömältä, eikö? Ja samalla varmasti jossain määrin tutulta. Tällaista minun pienessä pääkopassani pyörii aamusta iltaan. On yllättävän vaikeaa olla paketoimatta lapsia pumpuliin ja sulkematta niitä turvalliseen, rajattuun tilaan.

       Päässäni pauhaavien tuomiopäivän pasuunoiden vuoksi minulla on valmiit toimintasuunnitelmat kaikenlaisiin yllättäviin kriisitilanteisiin. Näihin kuuluvat mm. tyttären hiusten palamaan syttyminen, silmän puhkeaminen, epileptinen kohtaus (vaikka kenelläkään perheessämme ei ole epilepsiaa), superpallo lapsen kurkussa, oma sairaskohtaus sekä aggressiivinen, kaikki lapset kaatava oksennustauti. Olen myös yksityiskohtaisesti suunnitellut, kuinka toimitaan sitten, kun minä ajan kolarin/saan parantumattoman syövän/tulen murhatuksi. Pitäisi varmaankin kirjoittaa ohjeet ylös...

       Ajatuksissani risteilevät kauhukuvat ovat inhottavan realistisia ja iskevät juuri sopivilla hetkillä. Lapsen kiipeillessä tuolin päällä tonkimassa astiakaapista itselleen juomalasia pystyn näkemään sieluni silmin, kuinka siinä pahimmillaan voisi käydä. Mielikuva sisältää verta ja suolenpätkiä. Äärimmäisen häiritsevää.

       Moni äiti varmasti tunnistaa itsensä tästä. Äideillä on ilmiömäinen kyky havaita riskit ja luontainen taipumus pyrkiä minimoimaan ne. Mikä tekee kauhuskenaarioita maalailevasta äidistä sankarin on se, että kaikesta huolimatta hän antaa lapsen tehdä itse. Tekemällä oppii. Tavoite lienee itse kullakin kasvattaa lapsistaan toimeliaita, maalaisjärjellä varusteltuja tekijöitä eikä suinkaan mitään nurkassa nyhjöttäviä hissukoita, jotka säikkyvät omaa varjoaankin. Vaikka lapsen tapaturmilta varjelu jossain määrin onkin välttämätöntä (ja kaikki kauhukuvat kumpuavat äidinrakkaudesta ja siitä, ettei halua lapselleen sattuvan mitään pahaa), on järkevää miettiä, minkälaisilta vaaroilta lastaan lähtee suojelemaan.

       Antakaa sen muksun kiivetä sinne isolle kivelle ja ottaa itse juomalasi kaapista. Itse tekeminen kasvattaa lapsen uskoa itseensä ja kykyihinsä. Jos ei anneta hätävarjelun liioittelun nimissä edes yrittää, pois jäävät myös onnistumisen kokemukset. Hei penska, sä osaat kyllä ja selviät, vaikka äiskää vähän hirvittääkin välillä.

Nauti vaikka väkisin

       Kävin muutama päivä sitten ajatuksia herättävän keskustelun parin muun äidin kanssa. Juttelimme yleisesti omasta jaksamisesta ja mikä kenenkin kohdalla auttaa jaksamaan arjessa. Puhe kääntyi nopeasti äitiydestä nauttimiseen ja siihen, että meidän kaikkien mielestä median ja monen äitiblogin välittämä kuva äitiydestä on täyttä bullshittiä. Keskitytään vauvanvaate- ja lastenhuonesisustusauvoiluun, kestovaippailuun ja siihen, mitä kaikkea IHANAA on harrastettu vauvan kanssa. Kerrotaan, kuinka elo on nykyään niin fantastisen perhekeskeistä ja hehkutetaan vauvan täydellisyyttä. Kutsun ilmiötä ihkutukseksi.

       On hämmentävää, että vaikka suomalaisen mentaliteetin mukaisesti ihmisten tuntuu olevan helpompi valittaa kuin keksiä myönteistä sanottavaa, blogimaailmasta tämä ilmiö on ainakin äitiyden osalta katoamassa. Tietenkin on upeaa, mikäli joku kokee vauva-arjen ainoastaan positiivisen kautta, mutta moisesta ihkutuksesta jää suuhun väkisinkin teennäisyyden maku. Varmasti jokainen pienten lasten vanhempi, jolla ei ole ylenpalttisesti lastenhoitoapua saatavilla, kärsii jossain määrin univajeesta, oman ajan puutteesta, kodin kaaoksesta ja usein parisuhdeongelmistakin.

       Palataanpa siihen muiden äitien kanssa käymääni keskusteluun. Olimme kaikki kuulleet kaikkitietäviltä neuvojilta käskyn: "Muista nyt sitten nauttia!". Anteeksi kuinka? Näytänkö minä jotenkin tukka pystyssä, vaatteet sekaisin, meikittä siltä, etten nauttisi äitiydestä? Tarkoittaako univajeen aiheuttama lyhytpinnaisuus, itkuisuus, ajattelematon töksäyttely sitä? Ei tarkoita. Edellä mainituista asioista valittaminenkaan ei tarkoita, etten nauttisi tästä kaikesta. Miksi luulet minun venyttävän näitä oletettuja kärsimyksiäni aina vain uudella vauvalla, ellen saisi tästä mitään irti tai nauttisi?

       Meillä täällä Suomessa vallitsee syyllistämisen ja syyllistymisen ilmapiiri. "Muista sitten nauttia" kätkee sisälleen suuren voiman, kun se töksäytetään tuoreelle hormonihirveyksissään kärvistelevälle äidille. Syyllistyminen tapahtuu sekunnin murto-osassa. "Kyllähän minä nautinkin...." ja äkkiä tulee mieleen, onko tullut näytettyä liian vähän siltä, että eläisi elämänsä onnellisinta aikaa. Kyllä siinä nyt kovempikin sissi tietysti murenee henkisesti ja ryntää oitis nettiin perustamaan ihkutusblogin.

       Tuttavani on innokas hevosharrastaja ja kertoi nauttivansa ratsastuksesta. Hevosen selässä sitä kokee olevansa jotenkin niin elossa ja vapaa. Tuttava tokaisi mielestäni sangen osuvasti, että kuitenkin jos sinne hevosen selkään olisi köytettynä 24/7 ilman vessa- tai ruokataukoja, lakkaisi se hyvin pian olemasta kovin ihanaa. Sama koskee äitiyttä. Sopivina annoksina nautittuna se on loputon voimavara, onnellisuuden lähde ja antoisaa kaikin puolin. Lapsiöverit on taattu siinä vaiheessa, kun olet esimerkiksi kolmen kuukauden ajan kuuden tunnin pätkittäisten yöunien jälkeen herännyt pirtsakan vauvelin kanssa kello 5 ja jatkanut muiden tarpeista huolehtimista siitä hetkestä eteenpäin noin neljäntoista tunnin ajan ilman rauhaisia vessahetkiä tai mahdollisuutta istua alas syömään.

       Totta kai sitä silti nauttii äitiydestä. "Nautinto" on kätkettynä päivän pieniin hetkiin - se ei ole pysyvää, aamusta iltaan kestävää euforiaa, vaan todellakin niitä pieniä asioita. Kun vauva ekaa kertaa moiskauttaa poskelle mojovan kuolasuukon ja sanoo maailman hellimmällä aksentilla "ÄITI". Kun röhnötetään sohvalla solmussa ilman, että on kiire minnekään. Isompi poika, joka hellyydenkipeänä käpertyy äidin kainaloon ja pyytää silittämään. Pienet hymyt, halit, pusut ja kauniit sanat. Ja seuraavassa hetkessä sitä jo taas herätään todellisuuteen, kun vauva repii vaippansa irti ja lirauttaa pissat vasta pesulasta tulleelle matolle, kaataa kissan vesiastian ja siivotessani pissalänttiä pistää poskeensa kaikki keittiön pöydän alle unohtuneet roskat. Isommat lapset juoksentelevat kuin päättömät kanat ja meteli sattuu aivoihin. Silti sitä jaksaa ja kestää kaiken, koska äitiys on se asia jota varten minä elän.

Mistään ei tule mitään ilman äitejä, jotka kaikesta huolimatta jaksavat päivästä toiseen. Aika velikultia!

Toinen synnytykseni

       Jotta voisi lukea blogiani ja ymmärtää, mistä kaiken tekstin ammennan, on tiedettävä taustani. Sen takia koen tärkeänä jakaa kanssanne tämänkin tarinan.

       Esikoiseni ollessa noin puolitoistavuotias sairastuin ärhäkkään virtsatietulehdukseen ja menin sen johdosta antamaan näytteen uuden kotipaikkakuntamme terveysasemalle. Rutiininomaisesti samasta näytteestä katsottiin myös hCG-pitoisuus. Hoitaja jutteli kanssani samalla, kun uitteli milloin mitäkin puikkoa näytteessäni. Yhtäkkiä hoitajan ilme vakavoitui ja sain kuulla raskaustestin olevan positiivinen. Lattia allani tuntui keinahtavan. Mitä!?
       Hoitaja talutti shokkitilassa tärisevän hoidokkinsa vastaanottohuoneeseensa ja siellä istuimme. Päätettiin katsoa samantien ultraäänellä, oliko kohdussani todella elämää. Sykkivä sydän löytyi helposti ja sikiö vastasi kooltaan raskausviikkoa kymmenen. Synnyttäisin siis puolen vuoden kuluttua. Napitin kiireesti housuni auki ja päästin pömppövatsan valloilleen – olinkin ihmetellyt kiristäviä farkkujani jo muutaman viikon...
       Järkytyksestä muutaman päivän toivuttuani aloin olla todella innoissani. Toinen vauva! Olimme harkinneet mieheni kanssa eroa, mutta päätimme vielä uuden raskauden myötä yrittää yhteiseloa uudemman kerran. Tämä osoittautui myöhemmin mahdottomaksi, mutta sain silti mieheltäni tukea ja turvaa synnytyksen molemmin puolin ja olen tästä äärettömän kiitollinen.

       Toisen raskauteni loppumetrit olivat vähintään yhtä tuskaiset, kuin edellisellä kerralla. Supistelujen myötä kohdunsuuni oli 36. raskausviikkoon mennessä auennut viitisen senttiä. Koska sairaalaan oli kotoa matkaa lähes sata kilometriä, aiempi synnytykseni oli ollut nopea ja vauvakin oli hyvän kokoinen, hoitava lääkäri päätti, että synnytys käynnistetään.
       Kalvot puhkaistiin ja sain käteeni oksitosiinitippaletkun. Sitten odoteltiin. Supistukset olivat paljon kovempia kuin ensimmäisessä synnytyksessäni johtuen oksitosiinista. En muista toisesta synnytyksestäni paljoakaan. Kuvista olen jälkikäteen palauttanut mieleeni järjettömän, pistävän kivun, jota tunsin kohdunsuulla. Mieheni ottamissa kuvissa istun naama punaisena rusinana keinutuolissa puristaen käsinojia kaikin voimin. Siihen aikaan en ollut kuullut eikä tullut mieleenikään, että synnytyskipu tulisi ottaa vastaan rentona....

     
       Pikku prinsessani syntyi samana iltana vähän yli kahdeksalta pitkän ponnistamisen jälkeen. Sain neidin rinnalleni hetkeksi ja kiinnitin huomiota rohisevaan hengitykseen. Lääkäri totesi, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja niin vietiin vauvaani juoksujalkaa viereisellä käytävällä sijaitsevalle lasten teho-osastolle. Kului viikko, ennen kuin sain tytön taas syliini. Hän näytti kaikkine letkuineen hyvin hauraalta. Aivoissa oli kysta, keuhkot olivat kehittymättömät ja verenpaine heitteli. Itse jouduin vielä kaiken lisäksi kohdun kaavintaan, joka tehtiin nukutuksessa ja jätti minut äärimmäisen heikkovointiseksi. Monien käänteiden jälkeen veimme kiitollisina kolmeviikkoisen tyttäremme kotiin. Neiti palasi reilun pulauttelun vuoksi sairaalaseurantaan pari kertaa, mutta pääsi aina pian takaisin kotiin. Pian vauva jo kasvoi ja kehittyi ikätasonsa mukaisesti. Olin uupunut, mutta suunnattoman helpottunut.

       Silloin luulin, että tämä jäisi viimeiseksi vauvakseni. Olin väärässä. :) Jatkoa seuraa....

Tukiverkkosukka hukassa

       Kaikissa lastenhoito-oppaissa ja alan lehdissä tuputetaan meille tukiverkon tärkeyttä etenkin pikkulapsivaiheessa. Totta kai olisi ihanteellinen tilanne, jos omat lastenhoitomotivoituneet vanhemmat ja kymmenpäinen avulias ystäväparvi asuisivat naapurissa ja lastenhoitoapua saisi pyytämättäkin, ilman kiitollisuudenvelkoja tai syyllistymistä.

       Entä sitten, kun onkin arjessa tukiverkon tärkeydestä huolimatta yksin? Onko edesvastuutonta ylipäätään hankkia lapsia, jos TUKIVERKKO puuttuu? Ei minusta. Nykyään edellä kuvatun kaltainen yhteisöllisyys on aina vain harvinaisempi asetelma. Arjessa ollaan omillaan. Mikäli kattava tukiverkko olisi lasten hankkimisen ehto, iskisi Suomeen kansalaiskato muutamassa kymmenessä vuodessa. Uusia pikku veronmaksajia ei kerta kaikkiaan syntyisi.

       Lähtökohtaisesti tärkeää on mielestäni oivaltaa muutama juttu elämästä. Nyt ei pidä suuttua, vaan katsoa elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ensinnäkin, ainoa jonka varaan voit mitään laskea, olet sinä itse. Ei ole mahdollista lähteä liikkeelle oletuksesta, että kyllä joku varmaan mua nyt tässä tän Kerttu-Petterin kanssa auttaa. Kun ei välttämättä auta. Toiseksi on opittava varautumaan. Varautumaan siihen, että apua ei tulekaan, kun sitä kaipaisi.  Kolmanneksi: Itkupotkuraivari ei auta. Epätoivo ei auta. Koko puhelinmuistion läpi itku kurkussa soittaminen ei välttämättä auta.

       Minulle itselleni on ollut todella vaikeaa hyväksyä nämä asiat. Kyse ei aina ole potentiaalisten auttajien itsekkyydestä, vaan elämän perusmeiningistä. Ei saada aikaiseksi. Olin todella pitkään katkera läheisilleni, kun minua ei mielestäni autettu tarpeeksi. Vähitellen olen kuitenkin päässyt yli muihin ihmisiin nojaamisesta ja oivaltanut, että vaikka arki tuntuisi miten haastavalta, ilta tulee aina ja huomenna on päivä uus. Elämä kulkee eteenpäin. On päätettävä, kuluttaako päivänsä surkutteluun vai tarttuuko elämästä kiinni ja ottaa siitä jotakin irti. On siis pohjimmiltaan kyse omasta asenteesta.

       Ulkopuolisen silmin kotiäidin arki voi vaikuttaa erittäin helpolta. Kaiken päivää vaan lorvitaan kotona, tehdään mitä huvittaa! Niin no. Kuulkaas, kun ei lorvita. Tulkaa itse tekemään. On yllättävän uuvuttavaa olla vuorokaudet läpeensä hälytysvalmiudessa. Itse ehdin aamupissalle (yöpaitasillani) noin 2,5 tuntia heräämisestäni. Ennen sitä siunattua juhlahetkeä olen lämmittänyt maidon, juottanut sen vauvalle, vaihtanut vaipan ja vauvan vaatteet, herättänyt koululaiset, vaatettanut heidät, noukkinut lattialta sinne kuulumattomat esineet, tehnyt aamupalaa lapsille, antanut vitamiinit, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, syöttänyt vauvalle sosetta, vaihtanut vaipan uudelleen, vahtinut hampaiden harjauksen, pakannut koulureput, katsonut, että koululaiset ehtivät ajoissa kouluun ja järkevästi pukeutuneina. Leikkinyt, lukenut, laulanut. Käynyt läpi puolituntisen päiväunitaistelun. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta lisätäänpä skenaarioon lahkeessa alinomaa roikkuva, "äitiä" hokeva, epätoivon partaalla häilyvä vauva, venähtänyttä uhmaikää poteva kuusivuotias ja muut lapsiarjen muuttujat. Ei voi väittää, että täällä lomailtaisiin.

      Mitä tässä nyt halusin sanoa on, että sinä pärjäät aina. Olethan nyt siinä, lukemassa tätä tekstiä. Ja minä kirjoittamassa. Saatat olla loppuun palanut, väsynyt, surkea, yksinäinen tai saatat olla onnellinen, tasapainoinen, levännyt ja iloinen. Yhtä kaikki, elämä jatkuu. Tulet yllättymään siitä, miten paljon voimavaroja pystyt sisältäsi ammentamaan. Osaat ja pystyt, kun haluat.

Tsemppiä päivääsi!

(PS: Suomessa meillä on luojan kiitos olemassa monenlaista ammattiapua, jos tullaan tilanteeseen, ettei enää ihan oikeasti jaksa.)