Kaltaiselleni pilkunviilaajalle yksi haastavimpia asioita leikki-ikäisen äitinä olemisessa on vaikenemisen kultainen taito. Tuntuu kamalalta oivaltaa, miten paljon vahinkoa olen tehnyt mitätöimällä lasteni sanomisia kommentoimalla niihin aikuismaisen kuivakkaasti. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni rysän päältä paasatessani suureen ääneen milloin mistäkin lapsen laskiessa katseensa maahan ja viitsimättä enää edes osallistua keskusteluun. Tyhmä, tyhmä äiti! Mutta vanhakin koira (tai äiti) voi onneksi oppia uusia temppuja.
Kun lapsi ilmoittaa, että hänestä tulee isona prinsessa tai astronautti, on vaikeaa olla vastaamatta jotain siihen suuntaan, että suomalaiselta peruspulliaiselta moinen tuskin onnistuu. Pitää innostua. "Ihanko totta! Sehän kuulostaa tosi kivalta." Ero on lapsen kannalta katsottuna ratkaiseva. Aikuiselle kyseessä on vain satunnainen kommentti, mutta lapsi rakentaa näiden kommenttien pohjalta koko minäkuvansa ja maailmankatsomuksensa. Olen joutunut pohtimaan tätä paljon; haluanko kasvattaa jälkikasvustani itsevarmoja valon lapsia, jotka uskovat pystyvänsä (ja siten pystyvätkin!) mihin tahansa vai toivonko, että heistä kasvaa epävarmoja "Ei siitä kuitenkaan tuu mitään" -tyyppejä.
On vaikeaa olla korjailematta lapsen puheita jatkuvasti. Haluanhan, että mukuloillani on hallussa paitsi elämän realiteetit, myös oikeaoppinen suomen kieli sekä käytöstavat ja kattava yleistieto. Joten kun lapsi riemulla kertoo lelukissansa harrastavan kukulelen soittamista tai muistavansa syntymänsä, pitää purra hetki kieleen ja miettiä, kuinka vastaa. Lapsen puheiden jatkuva korjailu voi olla itsetunnon kannalta tuhoisaa. Myös tapa, jolla korjaukset tehdään, ratkaisee. "Se on kyllä ukulele eikä mikään kukulele" vai "Ai ukulelea se soittaa? Näytäpäs, kissa, miten sitä ukulelea oikein soitetaan...". Kummasta jää lapselle parempi mieli? Entä aikuiselle itselleen?
Aikuisen pitää välillä kysyä itseltään, mitä siinä oikeastaan häviää mikäli antaa lapsen olla rehellisesti oma itsensä ja suhtautuu lapseen omana pikku persoonanaan jatkuvan korjailun ja ohjaamisen sijaan. Onko voitto, että lapsi ymmärtää olevansa väärässä? On tärkeää, että lapselle asetetaan tietyt rajat joista pidetään kiinni ja että aikuinen opettaa lastaan, mutta pienelle tutkimusmatkailijalle on annettava tilaa myös havainnoida maailmaa itse - omalla, ainutlaatuisella tavallaan.
Rohkaise lasta. Kun seuraavan kerran kuulet lapsen haluavan olla isona balettitanssija/poliisipäällikkö/aivokirurgi/taidemaalari, vastaa sen olevan mahdollista, kunhan tosissaan jaksaa tehdä töitä sen eteen. Näinhän se asia onkin. Ihminen, joka uskoo pystyvänsä onnistuu todennäköisemmin kuin hän, joka lähtee peliin "en mä kuitenkaan osaa"-asenteella.
Asenne ratkaisee - tässäkin asiassa. Ja tämän kun itsekin muistaisin.
torstai 20. maaliskuuta 2014
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Autopilotilla univelkarämeikköön
Harva osaa kuvitella, kuinka poikki sitä huonosti nukkuvan vauvan vanhempana voikaan olla. Sitä on vaikeaa kuvitella itsekään niinä aamuina, kun takana on hyvin nukuttu yö ja olo on olosuhteet huomioon ottaen harvinaisen levännyt.
Paha, pitkään jatkunut univaje vaikuttaa elämisen meininkiin huomattavan paljon. Omalla kohdallani ensimmäisen väsymyksen merkki on, että minun on vaikeaa ymmärtää, mitä minulle sanotaan, painaa se mieleeni tai ylipäätään käsittää, että joku puhuu minulle. Saatan näyttää siltä, että kuuntelen ja ehkä ymmärränkin, mutta todellisuus on päinvastainen. Unohdan kesken lyhyen lauseen, mitä olin sanomassa. "Hei tiedätkö mi...öö... öö...". Onnekseni en pahimmassa univelkasuossa rämpiessäni ole joutunut olemaan kovin usein tekemisissä muiden, kuin lähimpien ihmisten kanssa. Veikkaan, että siinä helposti tulisi leimatuksi vähä-älyiseksi tai ainakin äärimmäisen omaperäiseksi, kenties päässään ääniä kuulevaksi hoidon tarpeessa olevaksi yksilöksi.
Univaje vaikuttaa paitsi muistiin ja keskittymiskykyyn, myös fyysiseen oloon. Joka paikkaa kolottaa, pahimpina päivinä kärsii rytmihäiriöistä. Olo on yleisesti ottaen voimaton ja sitä tuntee itsensä valmiiksi eläkkeelle. Tavarat putoilevat käsistä. Välillä törmäilen ovenpieliin, kun teen virhearvioinnin oven sijainnin suhteen. Kaiken kaikkiaan on yllättävää, että onnistun siinä olotilassa luotsaamaan koko kotisirkukseni läpi jälleen yhden päivän ilman, että kukaan päätyy ensiapuun tai unohtuu esimerkiksi kaupan kärryjen lastenistuimeen.
Olen huomannut, että pahimman väsymyksen kourissa kärvistellessäni vallan ottaa Automaattiäiti (tunnetaan myös nimellä autopilotti). Automaattiäiti osaa hoitaa kodin perustoiminnot ilman minkäänlaista tahdonalaista ajatusta tai kehon liikettä ja reagoida tavallisimpiin kodin katastrofitilanteisiin (kaatunut maito, päänsä kopsauttanut taapero, hiuksiin liimattu purukumi tms.) hätkähdyttävällä tehokkuudella. On verratonta löytää itsestään näinkin hyödyllinen ominaisuus. Saan olla kiitollinen, etten rättiväsypäivinä romahdakaan kuorsaten keskelle lattiaa, vaan hommat tulevat hoidetuksi. Jälkikäteen en muista mitään - sekin on siunaus!
Kaikesta huolimatta voi olla iloinen, että univajeen kourissa kamppailu on useimmiten ohimenevä vaihe, josta päästään viimeistään sitten kun lapsi pakkaa kamansa ja muuttaa muualle. Välillä myös yökukkujaksi leimattu vauva voi yllättää vanhempansa iloisesti ja nukkua viisikin tuntia putkeen.
Ah, autuutta!
Äiti vinkkaa: Etsi sinäkin sisäinen Automaattiäitisi. Ohjelmointia ja käyttöönottoa saattaa helpottaa pannullinen kahvia tai vaihtoehtoisesti kourallinen kofeiinitabletteja. Älä hätkähdä sydämen lisälyöntejä tai muistinmenetystä - tämä on normaalia.
Paha, pitkään jatkunut univaje vaikuttaa elämisen meininkiin huomattavan paljon. Omalla kohdallani ensimmäisen väsymyksen merkki on, että minun on vaikeaa ymmärtää, mitä minulle sanotaan, painaa se mieleeni tai ylipäätään käsittää, että joku puhuu minulle. Saatan näyttää siltä, että kuuntelen ja ehkä ymmärränkin, mutta todellisuus on päinvastainen. Unohdan kesken lyhyen lauseen, mitä olin sanomassa. "Hei tiedätkö mi...öö... öö...". Onnekseni en pahimmassa univelkasuossa rämpiessäni ole joutunut olemaan kovin usein tekemisissä muiden, kuin lähimpien ihmisten kanssa. Veikkaan, että siinä helposti tulisi leimatuksi vähä-älyiseksi tai ainakin äärimmäisen omaperäiseksi, kenties päässään ääniä kuulevaksi hoidon tarpeessa olevaksi yksilöksi.
Univaje vaikuttaa paitsi muistiin ja keskittymiskykyyn, myös fyysiseen oloon. Joka paikkaa kolottaa, pahimpina päivinä kärsii rytmihäiriöistä. Olo on yleisesti ottaen voimaton ja sitä tuntee itsensä valmiiksi eläkkeelle. Tavarat putoilevat käsistä. Välillä törmäilen ovenpieliin, kun teen virhearvioinnin oven sijainnin suhteen. Kaiken kaikkiaan on yllättävää, että onnistun siinä olotilassa luotsaamaan koko kotisirkukseni läpi jälleen yhden päivän ilman, että kukaan päätyy ensiapuun tai unohtuu esimerkiksi kaupan kärryjen lastenistuimeen.
Olen huomannut, että pahimman väsymyksen kourissa kärvistellessäni vallan ottaa Automaattiäiti (tunnetaan myös nimellä autopilotti). Automaattiäiti osaa hoitaa kodin perustoiminnot ilman minkäänlaista tahdonalaista ajatusta tai kehon liikettä ja reagoida tavallisimpiin kodin katastrofitilanteisiin (kaatunut maito, päänsä kopsauttanut taapero, hiuksiin liimattu purukumi tms.) hätkähdyttävällä tehokkuudella. On verratonta löytää itsestään näinkin hyödyllinen ominaisuus. Saan olla kiitollinen, etten rättiväsypäivinä romahdakaan kuorsaten keskelle lattiaa, vaan hommat tulevat hoidetuksi. Jälkikäteen en muista mitään - sekin on siunaus!
Kaikesta huolimatta voi olla iloinen, että univajeen kourissa kamppailu on useimmiten ohimenevä vaihe, josta päästään viimeistään sitten kun lapsi pakkaa kamansa ja muuttaa muualle. Välillä myös yökukkujaksi leimattu vauva voi yllättää vanhempansa iloisesti ja nukkua viisikin tuntia putkeen.
Ah, autuutta!
Äiti vinkkaa: Etsi sinäkin sisäinen Automaattiäitisi. Ohjelmointia ja käyttöönottoa saattaa helpottaa pannullinen kahvia tai vaihtoehtoisesti kourallinen kofeiinitabletteja. Älä hätkähdä sydämen lisälyöntejä tai muistinmenetystä - tämä on normaalia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)